Idänkauppaa 1979

Kulutustavara- ja rakettikauppa ei kuulemma käy eivätkä mökit mene vuokralle. Idänkauppa tyrehtyi kerralla. Eipä tuo ihme ole, minunkin  aikuiselämän aikana on niin monta mullistusta  tapahtunut, että pitää jo niitä alkaa muistiin merkkaamaan.

Kostamus 1979

Prseidentti Kekkonen sai väännettyä suomalaisille Kostamuksen kaupungin (n. 30 000 as.) koko infrastruktuurin rakennusurakan. Kostamushan rakennettiin pelkästään alueen rautamalmiesiintymän hyödyntämiseksi. Suomalaisille lankesi siis infran (tiet, rakennukset, yms.) rakentaminen. Venäläiset eli neukut, kuten heitä silloin nimitettiin, tekivät varsinaisen kaivoskombinaatin töitä. Kaupunki rakennettiin silkkaan korpeen vv. 1977-83. Alueella oli vain muutamia kalevalaiskyliä vanhoine tönöineen ja -ihmisineen.

Opiskelukaverini Arton isä oli yhden kolmesta Kostamusta urakoivan  yhtiön, Kelo oy:n johtaja. Niinpä minäkin sain Arton avulla kelpo kesätyöpaikan Kostamuksesta kesäksi 1979. Kostamus sijaitsi vain 130 km:n päässä kotoani Suomussalmelta, mutta oli täyttä ulkomaata minulle, nuorelle opiskelijaklopille, jonka ulkomaankokemukset rajoittuivat Pohjois-Norjaan ja Ruotsiin.

Saavuimme Arton kanssa Kostamuksen keskeneräiseen kaupunkiin kesäkuun 1979 alussa. Kaupunki muodostui valtavasta suomalaisten parakkikylästä, jossa asui n. 5000 ihmistä. Kylässä oli lisäksi yksi euroopan suurimmista, ellei suurin ravintola  ja toinen, pienempi, toimihenkilöille. Kaksi kauppaa oli myös: E-Osuusliike työväelle ja kuhmolaisen Rusasen kauppa toimihenkilöille! Sellainen oli luokkajako Kostamuksen työmaalla. Liikuntahallikin oli ja pururata.

Kostamus muodosti kokonaisen pienoisyhteiskunnan, jossa oli omat lakinsa ja poliisinsakin. Siis suomalaisilla oli; venäläisten touhuista emme juuri tienneet, eikä venäläisten kanssa saanut olla missään tekemisissä. Suomalaisten "poliisin" esimiestä kutsuttiin muuten Uhtuan nimismieheksi. Heillä oli oikeus pistää suomalaisia rettelöitsijöitä putkaan taikka pahimmassa tapauksessa ottaa Kostamus-passi pois, joka merkitsi samalla työpaikan menettämista ja pikaista palaamista kotisuomeen.

Minut merkattiin rakennusmittaporukkaan. Mittailin muun  porukan kanssa kesän suuren autovarikon (pohjapinta-ala 100 x 200 metriä + parkkialueet) rakenne- ja tarkemittauksia. Muuten tuossa 200 metrin seinässä neukkujen antama toleranssi meille oli +/- 20mm! Heidän omat toleranssinsa olivat sitten aivan jotain muuta; Autokentällä oli satoja maan pinnan alapuolelle valettuja, kooltaan n. 3 x 1 m puolen metrin syvyisiä kaivantoja. Niiden päälle kuulemma autot ajettiin ja puhalletiin kaivantoihin kuumaa ilmaa että autot pysyvät talvella lämpiminä! Siis taivasalla, pakkasessa. Suuri maa, suuret energiavarat.

Työpäivät olivat pitkiä, aloitimme klo kuusi aamulla ja lopetimme n. 15.30 aikaan. Tarkoituksena oli tehdä perjantaipäivä sisään siten, että kotiin pääsi lähtemään perjantaina jo klo 12 aikaan. Tästä tuonnempana. Rahaa tuli niin, että ranteita pakotti; joka toinen torstai maksettiin ulkomaanpäivärahat (muistaakseni 600 mk) ja joka toinen varsinainen palkka, joka sekään ei kehno ollut, isompi kuin tuo päiväraha. Kaupassa tavara oli verotonta.

Se idänkauppamme sitten! Kuten sanottua, neukkujen kanssa ei saanut olla missään tekemisissä. No ketäpä se kielto haittasi; Hyvin  nopeasti kävi selville, että maailman hienoimmassa sosialistitasavallassa vallitsee armoton köyhyys ja tavaranpuute. Siispä idänkauppaa käymään!

Ruplalla ei ollut mitään arvoa, eikä se ollut vaihtovaluutta, vessapaperirulla oli arvokkaampi kuin laatikollinen ruplia! Ruplien hankkiminen ei siis tullut kyseeseen. Valuuttana oli vodka. Vodka oli pakattu  300 gr:n pulloihin, joissa oli repäisykorkki, siis sellainen korkki, jonka vain me vanhemmat muistamme entisajan limsapulloista; sen kun avasi niin kiinni ei enää saanut. Vodkaa oli kahta lajia; punaetikettinen ja sinietikettinen. Punainen oli oikein hyvää, sinisessä maiskahti hieman ehkä tenttu...

Tavarasta siis oli pula, ja ruuasta. Karjalaisukko totesikin: "Kyllä se  on niin,  että myö näemme ihan nälkää täällä." Rohkeasti sanottu siihen aikaan! Halutuimmat kauppatavarat olivat huulipuna, sukkahousut, kalaverkot, kahvi jne. Niitä sitten vaihdettiin esim. kurssiin yksi huulipuikko = vodkapullo, hienoimmat sukkahousut = kaksi. Verkon liinoja ym. kalastustarvikkeita neukut tarvitsivat sen takia, että ympärillä oli kalaisat vedet, mutta verkon kukut olivat heillä tuohenkäppyröitä ja verkot tehty pumpulilangasta. Kahvikin kelpasi;  kerran yksi mies joi koko pannullisen, eli 12 kuppia kahvia kerralla, kun sitä hänelle tarjosimme.

Pikkupojat päivystivät kaupan nurkalla ja kerjäsivät; "Anna markka, anna purkka!" Jos antoi niin kiitokseksi kajahti: "Haista v...u!" Suomalaisten duunareiden kielenopetus oli mennyt pojille perille.
Vain 15 vuotta myöhemmin, 1990-luvulla, peruutti viereemme Vuokatissa venäläinen 500-sarjan mersu. Kuskilta tipahti parkkipaikalle muutamia kolikoita. Poikani kysyi, saako hän poimia kolikot talteen? Edellinen muistelo kerjäävistä pikkupojista tupsahti heti päähäni; Miten vaihtelevaista ja nopeaa  voikaan historin juoksu olla...

Antaisin väärän kuvan jos leimaisin koko Kostamushomman  pelkäksi vodkanjuonniksi. Joutilaita juopotteluhommaan  ei liikoja ollut, kaikki olivat työssä kiinni ja työajat  edellä kuvatut. Jos ei ollu työtä niin ei ollut passiakaan! Jollain toki jäi se repäiskorkki auki, mutta muuten Kostamustyömaa oli suomalaisille ja erityisesti kainuulaisille kulta-aikaa. Lukemattomat talot rakennettiin Kostamuksesta hankituilla rahoilla Kuhmoon ja muualle. Vapaa-aikana Kostamuksessa urheiltiin, lenkkeiltiin ja levättiin. Joskus oli yya-henkiset tanssit tai kulttuuri-/ elokuvaesitys, jotka järjestettiin miliisin ja Uhtuan nimismiehen miehistöjen tiukan katseen alla. Liiallista kanssakäymistä ei sallittu, että kapitalistinen hapatus ei olisi levinnyt ympäri Karjalan laulumaiden. Myös kansanmiliisi valvoi siviilipuvussa. Onnistuin kerran jopa ostamaan kansanmiliisiltä hänen virkamerkkinsä (5 mk), mutta se lempo hävisi myöhemmissä muutoissa.

Parakkikylämme keskellä oli muutaman parakin rykelmä, johon meni pylväistä valtava määrä johtoja. Parakkien ikkunoissa oli tiukat verhot, eikä kukaan koskaan nähnyt parakkiin kenenkään menevän taikka sieltä pois tulevan. Siellä yya-kumppani kuunteli kaikki puhelumme. Kun puhelussa mentiin "aroille alueille" niin puhelu räpsähteli poikki, näin sain itsekin muutaman kerran kokea.

Neukuilla ei ollut mitään asiaa Suomeen. Ainoastaan tiukasti valvotut kulttuuriryhmät ja politrukit kävivät harmaina massoina maassamme kylässä. Mitään heillä ei ollut  varaa ostaa ja kauppojakin arvelivat ihan lavasteiksi. Pekka Heikkisen edessä jonotettiin lauantaiaamuna puu-uunileipää. "Mitä tuossa jonotetaan", kysyivät bussilla ohi ajavat neuvostoturistit. "Leipää", kuului oppaan vastaus. Maine köyhästä maasta vain kasvoi!

Perjantaisin kymmenet bussit lähtivät viemään työväkeä viikonlopun viettoon. Busseja meni joka puolelle Suomea länsirannikkoa myöten. Omin silmin sain nähdä miten sen ajan bussi kulkee lähelle 150 kmh, kun vaan on tarpeeksi kiire. Kuhmon Alko oli ensimmäinen pysähdyspaikka -ei se neukkujen vodka tuontitavaraa ollut; rajalla oli yrmeänoloisia ukkoja kahdessa eri tarkastuspaikassa ja pelkkä naureskelu heidän edessään saattoi tuottaa  passituksen viikonlopun viettoon takaisin omalle parakille ja opettelemaan hymytöntä rajanylitystä.

Nuorelle kesätyöläiselle Kostamus oli iloinen seikkailu, mutta luulenpa, että siellä vakituisesti työskennelleille ihmisille olosuhteet huomioiden leipä oli tiukassa ja jokaviikkoiset pitkät kotimatkat rassasivat varmasti vielä lisää. Maanantaiaamuna piti olla jo ruodussa, taisi kuitenkin olla että vasta kahdeksan aikaan...

Hyvää Uutta Vuotta kaikille, odotamme jännityksellä mitä tuleman pitää!

Isänmaata puolustamassa

Minulla oli lokakuun lopussa jälleen ilo vierailla Kainuun Prikaatilla, tällä kertaa Kainuun rehtoriyhdistyksen kanssa, kiitos taas reissusta! Joka kertahan siellä tulvahtaa mieleen oma varusmiespalveluksen aikani vv. 1975-76. Hyvänen ihme, kohta siitä tulee jo 40 vuottaa!

6.12.1975, Kainuun Prikaati, Panssarintorjuntakomppania:
Prikaati järjestäytyi  itsenäisyyspäivän paraatiin. Kiillotettiin saappaat, öljyttiin rynkyt (rynnäkkökivääri RK 62), oiottiin manttelit, lakki suoraan! Sitten otettiin sängyn vierestä jakkara kainaloon ja kannettiin se kuorma-auton (Sisu SA-150, "masi") paljaalle lavalle. Istuttiin jakkaroille neliriviin. Auton perään oli kiinnitetty raskas sinko eli "musti" (panssarintorjuntaan tarkoitettu keskikokoinen ase). Ajettiin kaupunkiin koko prikaati. Paitsi ne, jotka olivat onnekkaasti lomalla.

Armeijassa on aina kiire -odottamaan; lähdetään kovalla kiireellä ("aikaa kaksi minuuttia, josta puolet meni jo..."), mutta sitten odotetaan; Kauppatorin kulmalla paleltiin, oli sen verran pakkasta. Ei ollut nallepukua alla, eikä muuta nykyajan varustusta. Puuvillaa ja villapaita, mantteli ja sarkahousut.

Lopulta kolonna nytkähti liikkeelle, ohitettiin paraatin vastaanottaja ja tehtiin kunniaa opetetulla tavalla. Soittokunta soitti, se nosti tunnelmaa. "Katse eteenpäin" ja varuskuntaan.

Prtikaatilla tarjottiin itsenäisyyspäivän juhlalounas, se oli aina sama, palapaisti. Peltimukit kolisivat, työkalut kävivät ja ruoka maistui. Päälle ole petroolia, eli armeijan omaa kahvia. Urbaanilegendan mukaan kahvisäkkien kyljessä oli kuulemma varoitus: "Vain vangeille ja sotilaille!" Lounaan päälle aromasätkä ja maailma oli taas mallissaan.

Iltapäivällä esitettiin Tuntemattoman sotilaan se ainoa versio, joka tuolloin oli olemassa, Edvin Laineen 1955, sama joka tänäänkin teeveestä näkyy. Illalla sai iltaloman, käytiin Tanelissa. Kyllä, juuri siinä samassa, joka edelleen on Raatihuoneen torin kulmassa kutakuinkin muuttumattomana. Prikaatilla melkein kaikki oli muuttunut vuonna 2014 verrattuna vuoteen 1976, mutta Taneli se on vaan  ja porskuttaa!

Elimme 70-luvulla YYA-aikaa, kummallista vaihetta Suomen historiassa. Välttämättömyydestä piti tehdä hyve, että kalliilla ja melkein ylivoimaisin ponnistuksin hankittu  itsenäisyys säilyisi. Sotaharjoituksissa vihollinen tuli tuolloin aina pohjoisesta taikka etelästä, ei koskaan idästä. Joukot olivat keltaisia ja sinisiä, ei punaisia. Jääkärimarssin soittaminen oli radiossa kielletty! Niin herkkää oli yhteiselo itänaapurin kanssa tuolloin(kin). Ystävyyttä vaalittiin ja ylläpidettiin, Kekkonen hiihti, ryyppäsi ja metsästi naapurin miesten kanssa karvahattu päässä. Hänkin puolusti isänmaata kynsin hampain.

Viime aikojen tapahtumat osoittavat, että itsenäisyyttämme on edelleen kaikin voimin puolustettava. Venäjä ei  viisastu koskaan! Venäjän kansa ei vaan osaa elää demokratiassa ja yhteistoiminnassa muiden kanssa, vaan tarvitsee yhden tsaarin kerrallaan, jota se seuraa vaikka kuolemaan, kunhan propaganda  on kohdallaan. Pääasia, että Venäjä on suurvalta -vaikka vain omasta mielestään.

Saa seuraavatkin 40 vuotta Suomen nuoriso marssia prikaateillaan omaa itsenäisyyttä puolustaakseen. Toisaalta, hyvää se armeija tekee! Niin se teki minullekin.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Ps. Kuvassa varusmieskersantti vuodelta 1976. Olin aika otettu noista kessunjämistä, joita ei ihan kaikille annettu. "Toimistotöhö", tuumasivat omat, prikaatilla palvelleet lapseni, kuvan nähdessään.  Niin ne palaa jalat maan pinnalle isältäkin. Toivottavasti teidänkään ei koskaan tarvitse kokea sotaa.

Jet Lag

Marssivarpaasta viis, mutta nyt  päälle päätteksi jetlagi, elikkäs aikaerorasitus. Tuntematon sairaus sille, joka ei Vuokatinvaaraa malta silmistään  jättää. Peruskainuulainen  valittaa, kun vaihdetaan kesäajasta normaaliaikaan, ei jaksa. Pienessä maassa on pienet ongelmat, kuten kannattaako ryssän kanssa atomivoimalaa rakentaa (miten on Jorma, kannattaako,,,), taikka mennä homon kanssa naimisiin? Eipä ole Suomi vielä liian lamassa, kun jaksaa tällaisistakin asioista keskustella, mutta ootetaanpa vuosi vielä niin aletaan päästä asiaan!

Poliitkot on paniikissa, vaalit painaa päälle, kallupit heittelee häränpersettä, rahat loppuu ja kansa inkuu kotosohvalla lisää fyrkkaa joutilaille. Sälekaihtimien naruihin tukehtuu lapset, eikä kuorma-autolla saa ajaa luistinrataa jäähyttelemään ilman ammattikorttia. Ollaanko matkalla kohta helevettiin -ykkösluokassa?

Koetahan kymmenen tuntia erottaa aikaa! Sisäinen kello on eri mieltä. Heräät aamulla kahdelta ja koet olevasi normaalitilassa. Pimeää,  luet, nettaat, torkahdat... heräät kuuden aikaan. Aamutoimet ja normimenoa aamupäivän ajan. Lounas (hernekeitto, näkkileipää ja piimää). Lumenluontia, kotohommia. Luulet selvinneesi.

Mitästä tyhjää. Iltapäivän aluksi päätät ottaa nokoset. Vaivut syvimpään uneen, näet kummallisia unia. Kun heräät, olet ulkona kuin lumiukko... ja ollaan vasta vaiheessa, kun muu virkakansa tulee töistänsä kotio, makaan sohvalla täysin töötissä. Luomet painuu väkisin kiinni.

Seitsemän aikaan alat olla kartalla. Rupeat nukkumaan taas normiaikaan. Heräät  aamuyhden aikaan virkeänä (-kuten nyt). Viisi päivää tätä kestää, hintaa himoitusta matkasta ...ei voi mitään.

Laguna Beach, Kalifornia, USA, viime viikonloppuna. Hätäkö tässä... :),
I'll be back! (Arnold Schwarzenegger, Kalifornian kuvernööri 2003-2011)

Home sweet home!

Onpahan muuten melkoinen urakka tulla yksin tein Los Angelesista Kajaaniin!

Olot loungessa olivat "siedettävät".  Sitten taas jonottamaan ja Pariisin koneeseen. Alussa oli pientä sähläystä, kun kaksi ranskalaista oli mennyt istumaan meidän paikoillemme! Istuivat kolmella paikalla kahdestaan ja olivat niinkuin ei muita olisikaan. Tuli muuten toiselle aika pikainen lähtö omalle paikalle. Taisi siinä muutama suomalainen kirosanakin tärähtää ilmoille. Toisella oli paikka siinä vieressä. Eipä siinä juuri juttua tullut yhdeksän tunnin lennon aikana:). Hyvin ranskalaista; ollan kun europan omistajat, eikä välitetä muista mitään, mutta nyt sattui väärä henkilö vastaan.

Air Francella oli hyvät tarjoilut ja serviisi sujui ripeästi. Sai jopa nukuttua muutaman tunnin Atlantin yllä liidellessä. Pariisissa alkoi taas rylläkkä! Kaksi turvatarkastusta vartin välein, aika heikkoa järjestelyä, mutta niin ranskalaista! Taas odottelua ja jonottamista, lopulta Finnairin koneeseen. Kotimaan lenoyhtiön soisi ottavan oppia ranskalaisesta. Finnairin emoilla homma oli loputonta sähläämistä, edestakaisian juoksemista ja verkkaista etenemistä käytävillä. Kauppaa koetetaan tehdä, maksutta saa vain mehun ja kahvin, kaikki muu maksaa. Kauas on tultu niistä ajoista, kun Euroopan reittilennoilla baarikin oli maksuton! Kovassa paikassa on Finnair, varmaan. Aloimme olla jo Ruotsin päällä ennekuin saimme ensimmäisen kahvikupin nokan alle. Toista ei sitten tullutkaan...

Helsinkiin päästiin kuitenkin. Taikka Vantaalle. Matkatavaratkin jopa  samassa kyydissä. Eipä muuta, kun tilaamaan Lentopysäköinnin kyyti alle ja lotille (parkkipaikalle). Kello oli 24 ja viisi astetta pakkasta, kun nostin volen tulille.

Kirkas ja kuutamoinen yö, vaimo ja tavarat kyytiin, ja koska olo on virkeä, eikun baanalle. Rapsakka
ja kirkas yö oli ajella, Suomi on kuulkaa aika hiljainen maa aamuyöstä. Rekkoja tulee vastaan, varusmiehiä harjoittelemassa Leppävirran tienoolla, eipä juuri muuta. Kajaani tuli vastaan klo 6.20.

Kotona diagnosoitiin marssimurtuma oikeaan takajalkaan. Ukkovarvas on kipeä ja arka kaikesta kävelystä, seisomisesta ja kaasuttelusta, jota viime aikoina on niin runsain mitoin  tullut harrastettua. Joutaapa tuota parannella, posti on tuonut eläkepäätöksen ja eläkeläiskortin laatikkoon.

Olo on ollut tänään niinkuin osuuskaupan hoitajalla jouluinventaarion jälkeisenä aamuna. Aamulla tuntui, että on ilta  ja työpäivä takana, vaikka päivä alkoi vasta valkenemaan. Iltapäivällä iski ensimmäinen jet lagin oire; vaivuin kertakaikkiaan syvään uneen. Nyt, kun pitäisi alkaa oikeasti maate, unet onkin karanneet jonnekin. Sieltä se rytmi palailee pätkittäin.

Ulkona tuiskuaa uutta lunta. Tuntuu, että sinne Kaliforniaan jäi jotain tärkeää...