Keskustapuolue sai viikolla aikaan pienoisen myrskyn kaljatuoppiin aikomalla vetää nykyvahvuisen keskioluen pois ruokakaupoista mikäli valtaan pääsee. Turbulenssia tuopeissa lisäsivät vielä aina niin avuliaat kilpailevat puolueet ja tiedotusvälineet, jotka asiaa höystivät. Pian puolueen puheenjohtaja jo liennytteli asiaa ja lupasi(!), että keppana pysyy kaupoissa vastedeskin. Hyvähyvä, lisää reippaita vaaliavauksia kaikista asioista, että äänestäjille käy selväksi kuka mitäkin mieltä on!
Pikku pala suomalaisen viinanjuonnin lähihistoriaa, subjektiivinen näkemys:
Siihen aikaan kun isä pullon osti, eli 1960-luvulla, Kainuun ainoa alkoholiliike sijaitsi Kajaanissa. Viinaa kulkeutui muualle maakuntaan ainoastaan aikamiesten nahkasalkuissa, kun he kävivät "asioillaan" kaupungissa. Alkoholijuomia myytiin yhdelle asiakkaalle hyvin rajoitettu määrä, yhteiskunta tiesi oman käytön rajat siihen aikaan paljon paremmin kuin länsisatamassa seisova tullimies nykyään.
Kuhmoon vie Kajaanista edelleen ns. vanha viinatie, jonka kuhmolaiset taksit olivat kuulemma taittaneet tasan tuntiin. Olen koettanut samaa moottoripyörällä ja todennut, että todellisia sompamiehiä on ollut silloisella soratiellä liikenteessä.
Viinan ostamiseen tarvittiin viinakortti, joka voitiin myöntää kunnolliselle ja hyvämaineiselle, täysi-ikäiselle kansalaiselle. Kortti voitiin toki ottaa poiskin jos kortinhaltijan käyttäytyminen ym. ei sen hallussapitoon tuntunut sopivan. Isäni haki aikanaan viinakauppaan myyjäksi -erinomaisen arvostettuun ja hyvin palkattuun ammattiin siihen aikaan. Työpaikkahaastattelussa ensimmäinen kysymys oli onko viinakorttia? Myöntävän vastauksen jälkeen työpaikkahaastattelu päättyi siihen. Mikä aukoton logiikka, joka kuvaa suomalaisen alkoholipolitiikan kaksinaismoralismia tänäkin päivänä!
Ainoa saatavissa oleva "alkoholijuoma" maaseudulla oli ykkösolut, jossa oli 2,25% alkoholia. Muistan hyvin kuinka isäntämiehet istuivat kyläkaupassa turisemassa ja kittasivat puolen litran pulloihin pakattua pilsneriä tuntikausia. Jonkinlaisen pöhnän kai siitäkin sai ja ainakin lumipenkat kaupan ympärillä kellastuivat. Jotkut tiputtivat oluen joukkoon anistippoja ja pohjimmalle pudonneet joivat jopa Illodin-suuvettä! Puliukko on muuten saanut nimensä huonekalulakan kiillottamiseen käytetystä pulituuri-nimisestä liuottimesta, josta sai alkoholijuomaa valuttamalla aineen ranskanleivän läpi taikka kaatamalla pulituuripulloon karkeaa suolaa ja ravistamalla pulloa. (Em. on minulle kerrottua historiaa, ei omakohtaista empiiristä tutkimusta :)
Koska maa oli suurelta osin kuiva, kansan syvien rivien oli tartuttava itse toimeen. Pontikkaa keitettiin maaseudulla. Tuotantolaitokset sijoitettiin korven kätköihin, jossa alkeellisilla laitteilla tiputettiin "korven kyyneltä" omaan käyttöön ja myyntiinkiin. Oivallisen ajankuvan saa katsomalla Mikko Niskasen elokuvan Kahdeksan surmanluotia. Näitä tehtailijoita poliisi sitten kyttäsi ja tuhosi tuotantovälineet kirveen kanssa. Tosin väljäluonteisempi vallesmanni saattoi antaa armon käydä ja siirtyä lainvalvojasta asiakkaaksi. Maaseudun herrasväellä takaporttina olivat verkostot; Lääkärit kirjoittelivat pirtureseptejä erilaisiin sairauksiin, esim. jos sialla oli jotain vaivaa, tohtori saattoi yskähdellä ymmärtäväisesti ja kaivaa resptivihon esille. Ja apteekkarin kaveri kannatti aina olla.
Viinaa kotioloissa nautittaessa pullo asetettiin pöydän alle, jalan viereen. Usein viina lantrattiin häveliäästi kahvin juokkoon, jolloin alkoholin nauttiminen onnistuttiin jollain lailla peittämään, vaikka jokainen -lapsikin- tiesi, että jotain erikoista siinä oli tapahtumassa. Sen näki isännän ja vieraiden vinkeistä ilmeistä ja pikkuhiljaa meuhkaavammaksi muuttuvasta käytöksestä. Naiset eivät juomiseen osallistuneet muuten kun paheksumalla ukkojen hommaa, mutta sen kummemmin siihen julkisesti puuttumalla. Naisten juominen oli vähäistä.
Ravintoloissa alkoholijuomia sai vain ruuan kanssa. Ruuaksi laskettiin esim. useaan kertaan tarjottu sama voileipä, joka tuotiin aina uuden olutpullon taikka grogin kanssa asiakkaan eteen.
Kauppiaan poikana muistan hyvin keskioluen vapautumisen 1.1.1969. Muutos oli merkittävä, tarkoittihan se, että jokaisessa kunnassa oli heti useita pisteitä, josta sai ostaa ihan oikeaa alkoholijuomaa. Toki aika mietoa, mutta siihen aikaan kuitenkin ihan uutta tavaraa, jota ei ennen ollut saanut muuta kuin anniskeluravintoloista. Olin vasta 15-vuotias, joten en muista suurempia bileitä keppanan ympärille järjestyneen. Siihen aikaan alaikäiset eivät alkoholia nauttineet -tai ainakaan minä en...
Riemu repesi tietenkin sitten, kun pääsi kapakkaan, eli 18-vuoden kypsässä iässä. Ravintolaelämä oli kokonaan toisenlaista kuin nykyään. Ravintolat olivat yleensä tanssiaravintoloita joihin mentiin oikein tarkoituksella juhlimaan, ei vain pistäytymään. Ovella odotti tiukkailmeinen vahtimestari, joka tarkasti tulijan vaatetuksen ja kunnon. Pieninkin merkki päihtymyksestä nosti portsarin käden pystyyn: "Herra on hyvä ja tulee toisella kertaa uudelleen..." Moniin paikkoihin sisään pääsemiseen vaadittiin myös kravatti ja pikkutakki. Tiistaisin oli humppailta ja torstaisin kaikui eläimellinen mölinä Ämmänsaaren Kievarista, oli lauluilta. Viikonloppuna oli sitten kutakuinkin normaalit tanssit, jopa disco.
Ravintolasaliin päästäkseen oli vielä maksettava illalliskortti, jolla sai istumapaikan ja useimmiten jonkinlaisen voileivän, kun varsinaista pääsymaksua ei lain mukaan saanut periä. Ilta alkoi kahdeksan aikaan, jolloin orkesteri alkoi soittamaan. Tarjoilu tapahtui ainoastaan pöytään. Carillo jäillä maksoi 1.40 mk, viski 2.04 mk jne. Bensiiniä muuten sai 12 litraa kymmenellä markalla (= 1,14 eur/l nykyrahassa). Kallista oli ja tarjoilijat liikkuivat verkkaan, joten suurtakaan vaaraa ylenmääräiseen humaltumiseen ei ollut. Vieraisiin pöytiin ei huudeltu, lasi kourassa ei kävelty, eikä pöytää missään tapauksessa saanut vaihtaa illan aikana. Istua jökötettiin pöydissä mitä nyt joskus käytiin tanssimassa taikka vessassa. Valomerkki päätti tarjoilun tasan klo 00.30 ja ulkona oli oltava yhdeltä.
Kahdeksankymmentäluvulla alkoi olla pubeja; paikkoja, joissa sai hakea juoman itse, seisoskella tuoppi kourassa ja jopa ulkokamppeissa. Opiskeluaikana maailma avartui ja liimasin monien muiden tavoin "Keskiolut R-kioskiin!" -tarran salkkuni kylkeen (siihen aikaan jokaisella opiskelijalla oli attaseasalkku, reppua ei käyttänyt kukaan, se oli soooo last season). Tarra oli mielestämme ihan absurdi; ei kai kukaan tosissaan kuvitellut, että olutta joskus saisi ostaa mukaan muualta kuin kaupasta! Päinvastoin, maahan alkoi ilmestyä ns. kuivia kuntia, joissa olutta ei myyty muualla kun alkoholiliikkeessä. Paha vain, että sitä alkoholiliikettä ei myöskään ollut, joten hommassa mentiin muutama vuosikymmen taaksepäin. Tällaisia kuntia Kainuussa olivat ainakin Suomussalmi ja Hyrynsalmi. Vähitellen kuivat kunnat palasivat ruotuun mm. kauppiaiden vaatimuksesta.
Nykyinen alkoholinkäyttötapamme ovat kehittyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja ehkä erityisesti EU:n vaikutuksesta. Portsareista on tullut sisäänheittäjiä, väki alkaa siirtyä ravintolaan siihen aikaan kun ennen alettiin pelätä valomerkkiä, bailaaminen jatkuu aamuneljään jne. Alkoholin kulutus suomessa on kasvanut keskioluen vapautumisen jälkeen 3,6 kertaiseksi ja haitat sen mukaan. En suurin surminkaan lähde ottamaan kantaa siihen mitä asialle pitäisi tehdä. Varmaa on, että jossain raja tulee vastaan, mutta missä? Kovasti vain ihmettelen, että monissa maissa, jossa viina virtaa vapaammin ei nähdä lapsia, nuoria eikä aikuisiakaan rekalehtimassa pitkin katuja kuset ja paskat housussa. Meillä vietetään jatkuvaa taiteiden yötä.
Voisiko kysymys olla kulttuuriperimästä?
