Kesäduuni blues

Linkki:
http://www.iltasanomat.fi/tyoelama/art-1438215644965.html

Mikko siis haki 250 työpaikkaa saamatta yhtäkään. Oliko liian vähän yritystä? Onko Mikko laiska? Vai onko suomenmaassa jotain tosi paljon vialla, kun nuoria ihmisiä makuutetaan kotona? Mitä pitäisi tehdä? Ovat minimipalkat liian suuria ja työehdot joustamattomia? Olisko työ jokaisen velvollisuus / oikeus? Mitä pitäisi tehdä?

Suhteilla. Niillä irtosi ensimmäinen kesätyöpaikka vuonna 1971  Osuuskauppa Maakunnan Ämmänsaaren myymälästä. Piti marssia pienen "tavaratalon" toimistoon polvet tutisten ja kysyä mahdollisuutta päästä kesätöihin osuuskauppaan. Isä istui toisen työpöydän ääressä ja aluejohtaja Pentti Mäkeläinen toisen. Sihteeri Helena Kinnunen, solakka neitokainen mahtui vielä pieneen huoneeseen, joka oli täynnä mappeja, papereita ja tupakinsavua.

Esitin asiani Pentille. Ääneni vähän värähteli, ei sille mitään mahtanut. Cv:tä ei kysytty, eikä kukaan olisi siihen aikaan tiennytkään mikä moinen värkki on. Ei ainakaan Ämmänsaaressa, ylä-kainuun perukoilla. Pentti vetäisi nautinnolliset sauhut piipustaan, puhalsi mietteliäänä konttorin kattoon ja lopulta sanoi, että mene Kortelaisen Väinön luokse. Väinö, eli Wäinö, kuten hän nimensä kirjoitti, oli samaisen osuuskaupan omistaman huoltoaseman esimies. Wäinö oli räväkkä herra, sutki savolainen, joka pukeutui shellin arvokkaaseen virkapukuun, siniseen polvipituiseen työtakkiin ja koppalakkiin. Wäinö käyskenteli arvokkaan näköisenä asemallaan ja piti omaa, puolijulkista teerenpeliään huoltoaseman toimistovirkailijan kanssa. Sukupuolista härintää ei  tuolloin ollut vielä  keksitty, eikä Wäinön tuleva vaimokaan osannut asiaa pahakseen panna. Wäinö käski ruveta töihin.

Bensapoika ei pysy pystyssä ilman tukea

Siihen aikaan huoltoasemilla myytiin bensaa, dieseliä, autotarvikkeita, varaosia, huollettiin autoja, tehtiin isompiakin remontteja, täytettiin kaasupulloja jne. Kahvilakin oli lasiseinän takana, siellä oli eri henkilökunta. Ämmänsaaren Shell oli siihen maailmanaikaan oikein nykyaikainen täyden palvelun huoltoasema vilkkaan viitostien varrella. Samanlaisia tasakattosia paikkoja näkee nykyään lahoamassa tyhjilläään pajukkojen keskellä pitkin valtatien varsia. Aakkosketju on vienyt voiton.

Meitä oli shellillä töissä kesäaikaan noin 15 ihmistä. Palvelu pelasi; tehtäviini kuului autojen tankkaaminen, tuulilasien peseminen sekä pyydettäessä öljyjen ja ilmanpaineiden tarkistaminen -maksutta tietenkin. Palvelutapahtuman lopuksi juoksin sisälle ja perin asiakkaalta maksun hänen ostoksistaan.

Opin huoltoasemalla valtavasti uusia asioita; Asiakaspalvelua, autotekniikkaa, markkinointia, myymistä, liikelaskentaa ja mitä kaikkea. Kesätyöpaikasta tulikin vakipaikka; sain seuraavat vuodet lingota bensaa kaikki koulutyöstä vapautuvat ajat. Isästä tuli huoltoaseman esimies, äidistä toimistovirkailija. Lopulta koko perhe oli shellillä työssä. "Teillä ei muusta puhutakaan kun shellistä", valitti muuankin vieras kahvilla käydessään.

Bensapojan uran huippu koitti kesällä 1975, kun pääsin kolmeksi kuukaudeksi huoltoasema(ni!) esimieheksi. Isä otti vapaata ja siirtyi rakentamaan uutta kotiamme Tammukkatielle. Äiti hoiti toimistotyöt, minä esimiehen tehtävät. Oli melkoinen temppu ryhtyä johtamaan entisiä myyjä- ja huoltomieskavereita, joiden joukossa oli (kuten aina työpaikoilla) melkoisen kirjavaa porukkaa. Onneksi homma toimi jollain lailla: Saattoi tosin olla, että parin kilometrin päässä rapaisessa omakotitalorakennuksen montussa uurastava isä oli henkilöstölle suurempi "peloke" kuin keltaisella esimiehen nauhalla varustetun koppalakin alla tursuavan minivoguen ja haituvaparran omaava parikymppinen pojankloppipomo!

Olipa ihan tipalla, että en jäänyt alalle. Siihen aikaan yrittäjä huoltoasemalla saattoi tehdä rahaa ihan hyvinkin ja siihen louhintaan halusin osallistua. Onneksi isäukko varoitteli vakavasti asiasta ja teroitti koko ajan, että muualla -vaikkapa valtion taikka kunnan hommissa- pärjää varmasti paremmin ja on turvallisempi työ kuin aina epävakaalla liikealalla. MOT; työurani valtion ja kunnan puolella oli moninverroin keveämpi, varmempi ja tilipussiltaan kapeampi kuin yrittäminen, jossa koko omaisuus on koko ajan liossa, työtä vuorotta ja tulevaisuus täysin epävarma. Kunnioitan heitä, jotka jaksavat ja uskaltavat...

Myöhemmin tuli monia muitakin kesä- ja  muita työpaikkoja. Otti pattiin ja stressasi, oli hankalia asiakkaita, pöljiä esimiehiä, ylivoimaisia tehtäviä, juoppoja / hankaleita / laiskoja työkavereita, huonoja työaikoja (mm. juhannusvuorot huoltoasemalla:), kelvottomia työilmoja jne. Eikä itsessä koskaan pienintäkään vikaa! MUTTA; jälkeenpäin olen kaikesta ja kaikille kiitollinen: Noissa työpaikoissa olen oppinut enemmän elämästä ja elämää varten kuin missään oppilaitoksessa taikka mistään kirjoista koskaan. Niiden takia ja niistä huolimatta minusta tuli minä. Siksi minusta olisi niin tärkeää, että kaikki nuoret saisivat ensikokemuksia oikeasta työnteosta mahdollisimman nuorina ja mahdollisimman paljon.

Olenko väärässä? Ja jos, niin miksi?

Voe täötinen tätä tietoyhteiskuntaa

Tänä aamuna uhmaikäinen iPadi ei enää suostunut käynnistymään. Olen sitä käyttänyt lähinnä Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien lukemiseen. Kartturikin istuksii padi sylissä tuossa tv-tuolissa ja tutkii maailman tilaa. Kahden pierun taloudessa on lisäksi Sonyn Vaion läppäri, MacBook Air ja pari äly(?)puhelinta. Isselle MacBook on mieluisin, melkein -mutta vain melkein täydellinen tietokone.

Koska padi ei startannut millään keinolla, päättelin, että se on Steve Jobs-vainajankin laskelman mukaan saapunut elinkaareensa päähän, joka on kolme vuotta. Siispä matkustin Giganttiin hankkimaan uutta tablettia -lehtiä lukeakseni. Maailma on nimittäin kehittynyt siihen malliin, että eri asioihin tarvitaan erilaisia laitteita; kirjoittamiseen läppäri, lehtien ja kirjojen lukemiseen tabletti ja  lyhyellekin matkalle mukaan älypuhelin. Ja muutakin; Katsokaapa vaan Netflixistä Breaking Bad (65 jaksoa), House of Cards, Better call Saul Mikäpä on rellukan sohvalla makoillessa ja katsella kunnon sarjoja!

Kohtuullisen neuvottelutuokion jälkeen Teuvo Gigantista onnistui kauppaamaan minulle uuden Samsung Galaxy A-tabletin, 337 euroa, olkaa hyvä. Palasin kotiin todetakseni, että senioripadi onkin kokenut reinkarnaation! Nyt meillä on tässä olohuoneen pöydällä seuraava kalusto:
- MacBook Air
- iPad
- Samsung Galaxy A-tabletti
....ja tuossa takahuoneessa se Sonyn Vaio- läppär!
Onpa tietotekniikkaa kahden joutilaan kourissa! Passaa sitä somessa ja homessa heilua nyt, mutta mitä ihmettä me kaikilla näillä romuilla tehdään?

Perheemme enismmäinen tietokone, Hyundai 386 oli tavallisen hyvä palvelija 1990 -luvun alussa. Maksoi Jylhän Jyrkin kaupassa 13 000 markkaa. Kuukauden palkka. Paksu näyttö sopi Lundian hyllyyn, keskusyksikkö pöydän alle ja matriisikirjoitin näytön viereen. Silläpä passasi gradu kirjoitella, lasten pelata ja matriisikirjoittimella tulostaa ketjulomakkeelle -internetistä ei tietoakaan. Windovsin 3.1. piti ajan ajoin delata ja asentaa uudelleen. Sitten se taas muutaman vikon toimi 52Mbn kovalevyllä. Olimme mielestämme tekniikan eturivissä, tilapäisesti...

Vuosien varrella on pitänyt ostaa monenlaista laitetta, nelikasikuutosta, pentimumia, pentiumplussaa ja niin edelleen. Aina tulee parempaa ja parempaa rahanreikää. Ja puhelimia. Nokiaa ostettiin joka vuosi 6110, 6150, banaania, suklaapatukkaa, simpukkaa...ja mitä kaikkia malleja niitä olikaan. Nyt alalaatikot täynnä kännyköitä, joutilaita, käyttökelvottomia, joukossa joku varmaan toimivakin. Ja jokainen "tietokone" on mennyt hautaan muutaman vuoden käytön jälkeen. Kukapa nuita jaksaa muistaa.

Tänään ostin siis sen Samsungin pillerin. Minulla on pysyvä tilaus Ilta-Sanomien näköislehteen, 9,90 eur per kuukausi. Samsungilla ei päässytkään siihen käsiksi, salasana ei kelvannut, eikä varmaan käyttäjätunnuskaan. Soitin asianomaiseen palveluun ja sain kuunnella musiikkia 45 minuuttia. Emme päässeet Sinan kanssa yhteisymmärykseen muusta kuin siitä, että olen soittanut väärään  numeroon -johonkin Sanoma Oy:n urheilulehtden "palvelunu". Väliäkö hällä, että sama numero ilmoitetaan IS:n verkkopalveluun. Apua ei tullut sieltäpäin.

OLEN PAHOILLANI, ETTÄ OLEN MAKSANUT ILTA-SANOMIEN NÄKÖISLEHDESTÄ, MUTTA EN SAA SITÄ LUKEA. Mikäli minä tästä asiasta lopulta jotain ymmärrsin, taitaa olla niin, että iPadin lehtitilaus on ihan eri asia kun Androdin tilaus...vaikka maksu on maksettu niin nämähän ei synkkää keskenään! Maksun perijänä ei ilmeisesti olekaan Sanoma Oy vaan Apple, Android taikka joku muu, laitteesta riippuen. Voipi olla, että joudun vielä perumaan iPadin tilauksen ja perustamaan uuden tilauksen Samsungin tablettiin. Vai luenko iPadista iltalehden ja Samsungista kainarin ja hesarin? Ainakin hesari toimi ihan moitteetta uudessakin tabletissa Sittenhän se vasta hupaisaksi menee! Toivottavasti olen väärässä, mutta pikkasen tuntuu, että en...

Mutta nyt meille tulee valokaapeli! Kaivurit jyryää tien varressa ja kaivaa kaapelille ojaa. Eilen ilmestyi teknikko ovelle ja kertoi, että Martti laittaa sitten kiinteistökaapelin itse paikalleen. Tänään porattiin Tanelin kanssa reikä olkkarin seinään, pujoteltiin kaapeli talon ulkoseinään ja pääteltiin se nurkalle odottamaan valokuitua.

Valokuidusta se vasta riemu repijää, kaikki toimii, elokuvat näkyy nykimättä, televisio-ohjelmisto muuttuu kokonaan (lisää kokki- ja laihdutuskisoja, treffejä ja tosi-tvtä). Ja ilman viivettä kaikki tyynni...

Terveisiä Auschwitzista!

Mercedes-pikkubussi parkkeeraa krakovalaisen hotellimme ovelle sovittuun aikaan. Istahdamme vip-sisustettuun, ilmastoituun matkustamoon. Sää on kaunis ja lämmin, rento fiilis. Matka kohti keskistysleiriä voi alkaa.

Auschwitzin keskitysleiri sijaitsee n. 60 km:n päässä Krakovasta. Puolalaiset maantiet ovat mutkaisia ja mäkisiä, matkaan menee puolentoista tuntia. Sitten olemme keskitysleirin portilla. Ruuhkasta on helppo päätellä, että olemme tulleet varsin suosittuun matkailuokohteeseen, vuosittain täällä käy n. 1,2 miljoonaa matkailijaa.

Nuori oppaamme ottaa tilanteen haltuun; kuulokkeet korville ja leirille. "Arbeit macht frei", julistaa maailmankuulu portti. "Työ vapauttaa".  Mitä ironiaa, kuten myöhemmin kuulemme. Lähdemme  kävelemään leirille. Opas kertoo Auschwitzin tarinaa, miten saksalaiset perustivat ensimmäisen leirin puolalaisten sotilaskasarmeihin. Leirille kuljetettiin po. poliittisia vankeja, älymystöä ja eliittiä mahdollisen vastarinnan tukahduttamiseksi. Vangit pistettiin pakkotöihin, tuottamaan ruokaa isäntämaan armeijalle.

Leirillä on nyt museo. Katselemme vangeista otettuja kuvia, saksalaisen tarkasti kaikki vangit oli kuvattu, kortistoitu ja rekisteröity. Vangille tatuoidaan numero käsivarteen, nimeä ei enää ole. Kasvokuvan alla olevista päivämääristä selviää, että useimmat vangeista olivat eläneet leirillä vain muutamia kuukausia. Eipä ihmekään, kun olosuhteet ovat mitkä ovat; päivittäinen ruoka-annos 1500 kaloria (tarve 5000). Työtä tehdään aamuneljästä iltamyöhään, ympäröivät laajat maa-alat tuottavat ruokaa taistelevalle armeijalle.

Rakennuksiin on säilötty vangeilta takavarikoituja tavaroita. Varsinaisen juutalaisten massamurhan alkaessa Auschwitz-Birkenaun leirille tuoduilta juutalaisilta otettiin kaikki tavarat pois. Näemme vitriineissä mm. 2200 kg ihmisten hiuksia, 80 000 kenkää, tuhansia hiusharjoja ja silmälaseja, astioita, vaatteita röykkiöittän ja proteeseja, satoja jalakproteeseja ja muita tukia. Pieniä lasten kenkiä ja vaatteita on myös näytillä.

Eristyssellissä neljä vankia oli ahdettu seisomaan neliömetrin kokoiseen koppiin ilman ruokaa ja juomaa. Työtä on pitänyt tehdä normaaliin tapaan, sitten taas yöksi koppiin seisomaan kolmen kohtalotoverin kanssa. Pikaoikeus jakoi yläkerrassa kuolemantuomioita, jotka toteutettiin pihalla ampumalla saman tien. Voi vain kuvitella millaista ihnisen elämä on tuolloin ollut...tai ei osaa.

Leirin komentaja Rudolf Höss asui leirin vieressä kauniissa huvilassaan. Katsahtaessaan ikkunastaan hän näki vankileirinsä melkein kokonaisuudessaan. Oikealla oli ensimmäinen krematorio, josta nousi sankka ja pahanhajuinen savu tyyneen kesäiltaan. Perhe istui pihalla nauttimassa kesästä ja vankipalvelijan tuomasta kahvikupposesta. Mikäpä oli komentajan ollessa, kun homma toimi. Tosin, jos komentaja olisi nähnyt tulevaisuuteen, hän olisi takapihan läheltä tavoittanut silmiinsä myös sen hirsipuun, johon hänet hirtettiin v. 1947. Siinä se nyt seisoo vieläkin muistuttamassa, että paha saa joskus palkkansa.

Siirrymme shuttlella Auschwitz-Birkenauhun. Tämä tuohoamisleiri sijaitsee parin kilometrin päässä edellisestä ja oli tarkoitettu pelkästään siihen, että juutalaiset tapetaan maan päältä viimeiseen mieheen -ja naiseen. 140 hehtaaria peltoa, jossa satoja parakkeja. Jokaiseen parakkiin 700 ihmistä! Leirin reunalla kaksi kaasukammiota, joissa 24/7 tapettiin 1400 ihmistä päivässä, kummassakin ja lähistöllä oli vielä kaksi lisää.

Junat toivat ihmismassoja keskellä leiriä olevalle asemalaiturille, jossa SS-lääkäri yhdellä silmäyksellä totesi ihmisen kyvyn tehdä työtä ja jakoi käden viittauksella ensin naiset ja miehet erilleen, sitten työkykyiset ja -kyvyttömät erilleen. 35 % "pääsi" työhön, loput marssitettiin "suihkuun". Suihkuun menijöiltä otettiin ensin kaikki tavarat ja  hiukset talteen -tuolla niitä nyt on museossa.

Kaasukammiossa mentiin ensin pukeutumishuoneseen, jossa vankien käskettiin riisuuntumaan alasti ja laittamaan tarkasti mieleensä mihin numeroituun lokeroon vaatteet jäivät, että osaavat ottaa omansa takaisin suihkun jälkeen. Toivoa luvatusta uudesta elämästä elätettiin viimeiseen asti? (Googlaa: Hope is the last thing that dies)

Seuraavaksi siirryttiin "suihkuhuoneeseen". Ovet lukkoon. Katossa olevista reijistä pudotettiin avonaisissa peltikanistereissa 5-7 kg ZyklonB- nimistä kaasua alas. Kaasuuntuva aine muistuttaa apulantarakeita. 20 minuuttia -tupakkitauko- ja kaikki olivat kuolleet. Tilojen tuuletuksen jälkeen vankien joukosta valittujen kapojen tehtävänä oli kiskoa vainajat ulos kaasukammiosta, ottaa vielä kultahampaat suusta ja kärrätä vainajat uuniin. Tuhkat leviteltiin viereisiin metsiin, paljon kätevämpää kuin haudata kokonaisia vainajia. Museossa on nähtävänä krematorion ihmistuhkaa lasisessa uurnassa. Hiljennymme.

Auschwitzissa surmattiin 1-1,5 miljoonaa ihmistä, oikeaa määrää ei tiedä kukaan.

Seisomme krematorion rauanioiden vieressä. Saksalaiset räjäyttivät molemmat laitokset lähtiessään ja ottivat mukaansa 56 000 vankia kuolemanmarssille länteen. Krematorioiden väliin on rakennettu muistomerkki, jossa on laatoissa muistokirjoitus kaikilla niillä kielillä, joita leirillä puhuttiin. Katsellaan ja ihmetellään ihmisen julmuutta.

Kävelemme hiljalleen parakkien välistä kohti kuolemanportiksi nimettyä Birkenaun vartioporttia. Portin tornissa parveilee matkailijoita kuvaamassa kuolemanleiriä. Siitä piti tulla puolet suurempi, mutta aika loppui natseilta kesken.

Mukava kuljettajamme odottelee jo, kohta päästään ilmastoituun, saksalaisvalmisteiseen autoomme kotimatkalle.

***

Illalla käppäilemme Krakovan vanhan kaupungin kujia. Mukava kaupunki ja maa tämä Puola. Kansojen sekamelska nauttii kauniista illasta, makkara ja liha käryää hiiligrilleissä, olutta. Ihmispatsaita, tanssijoita, muusikkoja. Kaikki hyvällä tuulella nauttimassa aurinkoisesta ja lämpimästä illasta.

Hotellin eteen pysähtyy musta Mercedes- pikkubussi. Pari pukupäällistä herraa nousee häärimään bussin ympärille. Tässä on jotain erikoista, tuumaan. Kohta autosta nousee pieni harmaahapsinen mies ja siirtyy viivyttelemättä hotelliin. Kuka, kysymme hotellin virkailijalta, joka tietääkin, että hän on kuuluisa amerikkalainen elokuvaohjaaja. Roman Polanski, tarkentaa joku.

Roman Polanski, mikä sattuma! Auschwitzin orpoja hänkin...terveisiä keskitysleiriltä!