Kesäduuni blues

Linkki:
http://www.iltasanomat.fi/tyoelama/art-1438215644965.html

Mikko siis haki 250 työpaikkaa saamatta yhtäkään. Oliko liian vähän yritystä? Onko Mikko laiska? Vai onko suomenmaassa jotain tosi paljon vialla, kun nuoria ihmisiä makuutetaan kotona? Mitä pitäisi tehdä? Ovat minimipalkat liian suuria ja työehdot joustamattomia? Olisko työ jokaisen velvollisuus / oikeus? Mitä pitäisi tehdä?

Suhteilla. Niillä irtosi ensimmäinen kesätyöpaikka vuonna 1971  Osuuskauppa Maakunnan Ämmänsaaren myymälästä. Piti marssia pienen "tavaratalon" toimistoon polvet tutisten ja kysyä mahdollisuutta päästä kesätöihin osuuskauppaan. Isä istui toisen työpöydän ääressä ja aluejohtaja Pentti Mäkeläinen toisen. Sihteeri Helena Kinnunen, solakka neitokainen mahtui vielä pieneen huoneeseen, joka oli täynnä mappeja, papereita ja tupakinsavua.

Esitin asiani Pentille. Ääneni vähän värähteli, ei sille mitään mahtanut. Cv:tä ei kysytty, eikä kukaan olisi siihen aikaan tiennytkään mikä moinen värkki on. Ei ainakaan Ämmänsaaressa, ylä-kainuun perukoilla. Pentti vetäisi nautinnolliset sauhut piipustaan, puhalsi mietteliäänä konttorin kattoon ja lopulta sanoi, että mene Kortelaisen Väinön luokse. Väinö, eli Wäinö, kuten hän nimensä kirjoitti, oli samaisen osuuskaupan omistaman huoltoaseman esimies. Wäinö oli räväkkä herra, sutki savolainen, joka pukeutui shellin arvokkaaseen virkapukuun, siniseen polvipituiseen työtakkiin ja koppalakkiin. Wäinö käyskenteli arvokkaan näköisenä asemallaan ja piti omaa, puolijulkista teerenpeliään huoltoaseman toimistovirkailijan kanssa. Sukupuolista härintää ei  tuolloin ollut vielä  keksitty, eikä Wäinön tuleva vaimokaan osannut asiaa pahakseen panna. Wäinö käski ruveta töihin.

Bensapoika ei pysy pystyssä ilman tukea

Siihen aikaan huoltoasemilla myytiin bensaa, dieseliä, autotarvikkeita, varaosia, huollettiin autoja, tehtiin isompiakin remontteja, täytettiin kaasupulloja jne. Kahvilakin oli lasiseinän takana, siellä oli eri henkilökunta. Ämmänsaaren Shell oli siihen maailmanaikaan oikein nykyaikainen täyden palvelun huoltoasema vilkkaan viitostien varrella. Samanlaisia tasakattosia paikkoja näkee nykyään lahoamassa tyhjilläään pajukkojen keskellä pitkin valtatien varsia. Aakkosketju on vienyt voiton.

Meitä oli shellillä töissä kesäaikaan noin 15 ihmistä. Palvelu pelasi; tehtäviini kuului autojen tankkaaminen, tuulilasien peseminen sekä pyydettäessä öljyjen ja ilmanpaineiden tarkistaminen -maksutta tietenkin. Palvelutapahtuman lopuksi juoksin sisälle ja perin asiakkaalta maksun hänen ostoksistaan.

Opin huoltoasemalla valtavasti uusia asioita; Asiakaspalvelua, autotekniikkaa, markkinointia, myymistä, liikelaskentaa ja mitä kaikkea. Kesätyöpaikasta tulikin vakipaikka; sain seuraavat vuodet lingota bensaa kaikki koulutyöstä vapautuvat ajat. Isästä tuli huoltoaseman esimies, äidistä toimistovirkailija. Lopulta koko perhe oli shellillä työssä. "Teillä ei muusta puhutakaan kun shellistä", valitti muuankin vieras kahvilla käydessään.

Bensapojan uran huippu koitti kesällä 1975, kun pääsin kolmeksi kuukaudeksi huoltoasema(ni!) esimieheksi. Isä otti vapaata ja siirtyi rakentamaan uutta kotiamme Tammukkatielle. Äiti hoiti toimistotyöt, minä esimiehen tehtävät. Oli melkoinen temppu ryhtyä johtamaan entisiä myyjä- ja huoltomieskavereita, joiden joukossa oli (kuten aina työpaikoilla) melkoisen kirjavaa porukkaa. Onneksi homma toimi jollain lailla: Saattoi tosin olla, että parin kilometrin päässä rapaisessa omakotitalorakennuksen montussa uurastava isä oli henkilöstölle suurempi "peloke" kuin keltaisella esimiehen nauhalla varustetun koppalakin alla tursuavan minivoguen ja haituvaparran omaava parikymppinen pojankloppipomo!

Olipa ihan tipalla, että en jäänyt alalle. Siihen aikaan yrittäjä huoltoasemalla saattoi tehdä rahaa ihan hyvinkin ja siihen louhintaan halusin osallistua. Onneksi isäukko varoitteli vakavasti asiasta ja teroitti koko ajan, että muualla -vaikkapa valtion taikka kunnan hommissa- pärjää varmasti paremmin ja on turvallisempi työ kuin aina epävakaalla liikealalla. MOT; työurani valtion ja kunnan puolella oli moninverroin keveämpi, varmempi ja tilipussiltaan kapeampi kuin yrittäminen, jossa koko omaisuus on koko ajan liossa, työtä vuorotta ja tulevaisuus täysin epävarma. Kunnioitan heitä, jotka jaksavat ja uskaltavat...

Myöhemmin tuli monia muitakin kesä- ja  muita työpaikkoja. Otti pattiin ja stressasi, oli hankalia asiakkaita, pöljiä esimiehiä, ylivoimaisia tehtäviä, juoppoja / hankaleita / laiskoja työkavereita, huonoja työaikoja (mm. juhannusvuorot huoltoasemalla:), kelvottomia työilmoja jne. Eikä itsessä koskaan pienintäkään vikaa! MUTTA; jälkeenpäin olen kaikesta ja kaikille kiitollinen: Noissa työpaikoissa olen oppinut enemmän elämästä ja elämää varten kuin missään oppilaitoksessa taikka mistään kirjoista koskaan. Niiden takia ja niistä huolimatta minusta tuli minä. Siksi minusta olisi niin tärkeää, että kaikki nuoret saisivat ensikokemuksia oikeasta työnteosta mahdollisimman nuorina ja mahdollisimman paljon.

Olenko väärässä? Ja jos, niin miksi?