Koulukuva -vuoden turhake?

Yle-Kainuun toimittaja läpäisi jopa valtakunnalliseen mediaan tehdessään jutun koulukuvien ns. järjestelypalkkioista. Koska minulla on asiasta moniaan vuoden kokemus, avaan pikkuisen mistä on kyse.

Koulukuvat ovat ikiaikainen keksintö. Viime vuosisadalla, kun yllepainettu kävi koulua, kaikilla perheillä ei ollut kameroita yleisessä käytössä ja kuvia otettiin niiden kalleuden takia vähän. Koulukuvaajilla oli laadukkaat laitteet. He saapuivat syksyisin kouluun ja ottivat oppilaskuvia luokittain. Yksittäiskuvia ei juurikaan otettu. Pikkuhiljaa koulukuvapakettien paksuus ja hinta kasvoivat; Luokkakuvan lisäksi otettiin yksittäiskuvia, kaverikuvia ja ties mitä. Samaan aikaan kilpailu alalla kiristyi, olihan kyse miljoonabisneksestä.

Oman urani aikana tein useita sopimuksia koulukuvauksesta. Katsottiin kuvapaketille sopiva hinta ja koululle sovittiin myös ns. järjestelypalkkio. Järjestelypalkkiolla tietenkin houkuteltiin koulua sopimuksen tekoon ja katettiin koululle kuvauksista aiheutuvia kuluja. Päinvastoin kuin toimittaja ja opetushallituksen opetusneuvos eilen radiossa väittivät, kulujahan toki aiheutuu, ilmaisia lounaita kun ei ole.

Esimerkiksi 500 oppilaan koulussa kuvauksiin menee pari työpäivää. Kuvaajalle pitää järjestää tila, josta on toki kohtuullista vuokrakin maksaa. Opettajan tuntipalkka kuluineen on n. 35 euroa. Opettaja keskeyttää varsinaisen työnsä, järjestää oppilaat kuvauspaikalle ja valvoo heitä. Kuvien valmistuttua koulun toimisto ja opettajat hoitavat kuvien jakelun oppilaille ja reklamoivat mahdollisista virheistä. Näistä tehtävistä siis maksettiin tuo järjestelypalkkio.

Palkkio ei tietenkään tullut rehtorin tai kenenkään muunkaan tilille, eivätkä kuvausfirmat sellaista koskaan ehdottaneetkaan. Rahat tulivat koululle. Järjestelypalkkioista osa laitettiin oppilaiden stipendirahastoon, osa käytettiin esim. henkilökunnan virkistymiseen. Monet pikkujoulut järjestyivät kätevästi "koulukuvarahoilla". Joskus saatettiin ostaa koululle myös jokin opetusväline, eli kaikenkaikkiaan asioita, joita kunnan varoista ei koskaan voitu hankkia.

Kilpailu koulukuvauksista koveni ja järjestelypalkkiot kasvoivat. Sen vuoksi opetushallitus ohjeisti kuntia v. 2011 siten, että järjestelypalkkioita ei saa ottaa vastaan. Kajaanissa koulukuvauksein kilpailuttaminen siirrettiin kaupungin hankintatoimelle, joka hoitaa kuvauksien kilpailuttamisen hankintalain mukaisesti. Tämä onkin ryhdikäs menettely.

Tätä kirjoittaessani kädessäni on posliinimuki, jossa on koristeellinen teksti "Martin muki" ja tunnetun suomalaisen koulukuvayhtiön logo. Tällaisia mukeja -tyhjiä taikka täysiä- ei varmaan enää siis rehtoreille jaella, joten asia on paremmalla tolalla? Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että ei järjestelypalkkioissakaan mitään väärää ollut. Kokemukseni mukaan koulu vain näyttää olevan se viiimeinen paikka mihin kaikki kustannukset kaadetaan ilman, että mikään maksaisi tai mistään saisi laskuttaa mitään. Odottelen vain milloin kunta alkaa maksaa koulukuvatkin, ettei kukaan vaan joutuisi eriarvoiseen asemaan!

Toisaalta; Kaikilla on jo laadukas kamera jatkuvasti taskussaan. Olisiko vaihtoehto, että koko koulukuvien ottaminen lopetetaan? Se toimintahan ei koulun perustehtäviin ainakaan kuulu.

Oikeat ja väärät mielipiteet, osa I

Suomalaisten kahtiajako on syventynyt nopeasti. Tilannetta ovat kärjistäneet mm. hallituksen toimet, laman jatkuminen näköjään maailman tappiin asti ja viimeisenä maahanmuuttajien tulva. Tässä tilanteessa maahan on muodostunut "oikeiden" ja "väärien" mielipiteiden kirjo. Oikeita mielipiteitä esittävät ovat sivistyneitä, viistaita, kaukonäköisiä, kansainvälisiä, ennakkoluulottomia ja edustavat ns. parempaa kansanosaa. Vääriä mielipiteitä esittävät ovat juntteja, typeriä, ymmärtämättömiä, rasisteja ja roskaväkeä.

Onneksi jokaiseen asiaan on läydettävissä myös totuus. Esitänkin nyt muutamiin isoihin kansallisiin kysymyksiin liittyviä oikeita ja vääriä mielipiteitä. Lopuksi kerron kuhunkin asiaan totuuden, eli miten asia oikeasti on.

Koulutusleikkaukset

Oikea mielipide: Suomen kansallinen vahvuus on hyvä koulutus. Koulutusleikkauksia ei saa, eikä pidä tehdä koska pienen maan koko tulevaisuus riippuu koulutuksemme tasosta. Päinvastoin, koulutukseen pitäisi varsinkin huonoina taloudellisina aikoina sijoittaa lisää, koska jokainen koulutukseen sijoitettu euro tulee kahtena takaisin. Olemme sentään sivistysvaltio!
Väärä mielipide: Koulutusjärjestelmäämme voidaan hyvin tehostaa, koska järjestelmä on liian paksu ja toimii tehottomasti. Koulutusleikkaukset eivät välttämättä vaikuta koulutuksen tuottavuuteen sitä eikä tätä, koska ne voidaan toteuttaa ilman haittoja.
Totuus: Suomessa on aivan liikaa korkeakouluja väkilukuun nähden ja koulutusjärjestelmä on tehoton. Korkeakoulujen määrää voidaan roimasti vähentää. Toisen asteen koulutus voidaan yhdistää yhdeksi nuorisokouluksi. Eurolla pitää saada enemmän opetusta, mutta vähemmän tyhjäkäyntiä. Koulutukselle ei aiheudu haittoja, mutta rahaa säästyy jopa puoli miljardia (500 000 000) euroa. Haittana on, että lopetettavista oppilaitoksista vapautuu työmarkkinoille vaikeasti työllistettävää epäkuranttia työvoimaa.

Varhaiskasvatus

Oikea mielipide: Lapsilta ei saa koskaan leikata. Päinvastoin lapsiin pitää sijoittaa lisää. Jos rajoitamme kaikille kuuluvaa varhaiskasvatusta, koko järjestelmä romuttuu, perheiden ongelmat kasvavat ja maksamme tulevaisuudessa moninkertaisen summan säästöihin verrattuna.
Väärä mielipide: Olemme niin huonossa tilanteessa, että myös lapsilta on leikattava. Lapsille, joiden vahempi on kotona ei kuulu subjektiivinen päivähoito-oikeus. Joka ei saa lapsiaan hoidetuksi, älköön hankkiko lapsia.
Totuus: Subjektiivinen päivähoito-oikeus tarkoittaa, että yhteiskunta ei luota siihen, että vanhemmat ovat lapsensa parhaita kasvattajia tai että kotikasvatus on myös varhaiskasvatusta. Lapsia voidaan ja pitää hoitaa / kasvattaa myös kotona, se on vanhempien ensisijainen velvollisuus. 20 tunnin subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen riittää enemmän kuin hyvin, peruskoulun 1. -luokkalainenkaan ei saa opetus kuin 19 tuntia viikossa.

Maahanmuutto

Oikea mielipide: Maahanmuuttajat rikastuttavat kulttuuriamme ja auttavat meitä työvoimapulassa. Väestömme vanhenee, jolloin tekeviä käsiä tarvitaan aina vaan enemmän. Ei haittaa vaikka turvapaikanhakijoita tulee nyt vaikka kuinka paljon, sehän on vain hyvä ja ihana asia. Kansainvälisiä sopimuksia on noudatettava.
Väärä mielipide: Maahanmuuttajat ovat elintasoshoppailijoita.  Vaikka joillain voi olla hätä, turvapaikanhakijoiden joukossa on rikollisia ja terroristeja, jotka vain odottavat tilaisuutta toteuttaa rikollisia ja raakoja tekojaan suomessa. Suomi suomalaisille, rajat kiinni!
Totuus: Maahanmuutto karkasi tänä kesänä käsistä, mutta sitä ei ns. virallinen taho uskalla myöntää. Maahanmuuttajia tulvii maahamme aivan liikaa. Se, että saamme pakolaistulvan majoitettua jonkin voimistelusalin lattialle ei riitä alkuunkaan. Jo nyt maassa olevien maahanmuuttajien kotouttaminen on kunnille ylivoimainen tehtävä. Suurtyöttömyyden aikana heidän työllistämisensä on aikalailla mahdoton tehtävä. Työvoimapulan on ennustettu tulevan pian 1980-luvulta alkaen, sitäkään ei ole näköpiirissä. Tosiasia on myös, että maahantulijoiden joukossa on ainesta, jotka pistävät täällä vielä jollain tavalla "hulinaksi".

Tämä totuuden löytäminen isojen asioiden keskeltä onkin niin mielenkiintoista, että alan saman tien miettiä osaa II...

Pakolaista pierettää!

Eilen Oulun vastaanottokeskuksen pakolaisryhmä marssi Oulun poliisilaitokselle esittämään tyytymättömyytensä mm. vastaanottokeskuksen tarjoamiin aterioihin. Vastaanottokeskuksen menu on kuulemma aikalailla vaatimaton ja ruuat pahanmakuisia. Lisäksi maitopohjaiset ruuat ovat aiheuttaneet asukkaille vatsavaivoja johtuen maidon sisältämästä laktoosista, johon hienostunut arabialainen suolisto ei ole lainkaan tottunut. Ymmärtäähän sen, että ei ole ihmisen hyvä olla jos ruoka ei maistu, taikka jos maistuukin, seurauksena on mahan kipristelyä ja ilmavaivoja. Kiusallista ja harmillista. Onneksi oululaiset eivät sentään rössypottua vierailleen tarjonneet.

Itse olen innokas ruuanlaittaja, mutta silti kaukana kulinaristista. Tämä johtunee varmaan kainulaistaustastani; Kainuun ruokakulutturihan on maukasta, mutta vähistä aineksista koottua. Kukapa voisi esim. vastustaa juustoleipää lakkahillon kanssa taikka perinteiseen taikinajureen puu-uunissa tehtyä lämmintä ruisleipää, jonka päälle on levitetty aitoa voita.

Jos minut keittiöön päästää, saattaa tarjolle ilmestyä Kainuun keittokirjan helmiä: Pottumaitoa, pottupuuroa, vellejä, keittoja ja muita yksinkertaisia, mutta mielestäni erinomaisen herkullisia ja edullisia kotiruokia. Maitoa en paljaaltaan juo koskaan. Sen sijaan maitopohjaiset ruuat, kuten valkokastike pottujen kanssa on erinomaista herkkua. Jos siihen lisuketta kaipaa niin paistettu kala, esim. muikku on herkkua.

Mummut ja äitihän niitä parhaita kotiruokia laittoivat. Hautakorven mummu pyöräytti puuhellalla ohrajauhovellin taikka läskikäristyksen. Käristykseen sopi kastella keitettyä perunaa taikka leivänpalasia ja napsia ne sitten tirisevän rapean silavan kanssa menemään. Appiukko Kalevi onki purosta herkulliset tongot, jotka Saara-anoppi sitten paistoi rapeiksi. Vieläkin tulee kyynel silmäkulmaan, kun ajattelen nuoruuden aurinkoista hyrynsalmelaista sydänkesää, tonkoja ja pottumaitoa, joka oli keitetty uusista perunoista, lisukkeena vastapaistettu ohrarieska! Sunnuntaina syötiin aina riisipuuroa lounaaksi. Se oli perinteistä pyhäruokaa. Äiti laittoi usein karjalanpaistia pyhäksi. Isän en juuri nähnyt ruokaa laittavan, korkeintaan teki voileivän itselleen, sellainen oli maan tapa siihen aikaan.

Työelämään päästyäni söin muutamia tuhansia annoksia kouluruokaa. Oikeastikin pidin kouluruuista. Nykyään kouluruuan valmistajat tekevät kaikkensa, että kouluruoka on hyvää ja ravitsevaa. Tehtävä on vaikea; on otettava huomioon raaka-ainehankinnat, ravitsemussuositukset, ruuan valmistus, ulkonäkö ja tietenkin maku. Annoksen pitää syntyä parilla eurolla. Nuoret ovat ranttuja; ei tahdo kouluruoka maistua millään, eikä Oulussakaan asumista aloitteleville pakolaisille kouluruoka kelpaa. Maistuisikohan oman kouluaikani "tilhenliha" taikka sipatti puhumattakaan maanantaiaamun kaurapuurosta paremmin?

Ruoka-aineet eivät mielestäni ole ollenkaan kalliita; Kauppareissusta selviää hyvin alle kahdellakympillä ja niillä eväillä elää yksi ihminen jo useampiakin päiviä. Pitää vain olla omatoiminen ja katsella vähän hintoja. Huomenna taidan keittää posauttaa makkarakeiton. Citymarketista sai uunilenkin eurolla. Siitä riittää useampaankin ateriaan. Keittoon laitteleen tietenkin perunoita, porkkanoita, sipulia ja makaroonejakin. Kasvisliemikuutio maustaa liemen sopimoilleen.

Kotouttaminen on maahanmuutossakin avainasia. Kotouttaminen voisi sisältää vaikka yhteistä ruuanlaittoa ja tutustumista toistemme ruokakulttuureihin. Kuskusin kanssa voisi tarjoilla esimerkiksi paistettuja ahvenia, halal-lihan kanssa pottumuusia. Ja jos pierettää niin pierettäköön! Tyhjä ei paukahda.

Huomenna voi paukahtaakin:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015100120449411_uu.shtml

Maailmanloppua outellessa

Kuten nytkin, olin jo poikasena innokas lukumies. Siihenkin aikaan kaikenmaailman lahkolaiset kiersivät käännyttämässä kansaa ja myymässä erilaisia lehtisiään. On huomattava, että tuolloin ei varsinaista sosiaalista mediaa ollut olemassa, joten kaikki "tieto" levisi radion, television ja lehtien avulla. Ja huhujen. Kaikkihan oli tietenkin totta, kun se em. välineissä kerran oikein painettuna taikka puhuttuna oli. Mediakritiikkiä ei oltu keksitty, kansa uskoi kaiken.

Toinen  mummoni oli körttiläistaustainen. Ajan ikäihmisten  tapaan mummo suhtautui vakavasti uskontoon. Virsikirja ja raamattukin olivat ahkerassa käytössä. Niistä löytyivät elämänohjeet ja lohdutusta vaikeisiin tilanteisiin. Jumala auttoi kaikkia, jotka Häneen uskoivat. Hyvä niin, ei ole ihmisen hyvä olla ahdistuneena.

Mummo oli ostanut jehovan todistajien lehden, Vartiotornin. Se joutui käsiini iltalukemiseksi. Luin lehdykän kannesta kanteen, eikä sen jälkeen tosiaankaan nukuttanut! Vartiotorni nimittäin ilmoitti varmoin sanankääntein, että maailmanloppu tulee tuossa tuokiossa. Laskeskelin, että en ehdi edes mopoikään ennen kun koko maapallo hävitetään ja vain jehovaan uskovat pääsevät taivaaseen. Muilla ei sinne ole asiaa. Sellainen tieto  alkoi syödä nuorta miestä aikalailla! Ennustuksessa mainittu päivämäärä kuitenkin tuli ja meni. Maapallo jatkoi radallaan ja moporeissutkin tuli tehtyä. Niin se on tehnyt senkin jälkeen lukuisista uusista ennustetuista päivämääristä huolimatta. Mutta entäs tämän jälkeen?

Tänään on 28. syyskuuta 2015, jolloin maailmanlopun pitäisi jälleen kerran tulla. Suuri asteroidi kuulemma törmää maapalloon ja tuhoaa kaiken elämän maan päältä. Luin jostain, että ennustus on aiheuttanut suurta hätää eri puolilla maapalloa. Ihmiset hamstraavat ruokaa, erityisesti pakastettu ruoka ja kuivamuona tekee hyvin kauppansa monissa paikoissa. Saapi nähdä missä nämä aikovat ateriansa nauttia, kun tuolla tavalla maailmanloppuunkin osaavat varautua.

Tuota asteroidia nyt täällä kotosalla odottelen. Kannattaako lähteä enää raivaamaankaan jos koko työ menee haaskuun jo ennen iltaa? Ja kuinka kauan tässä vielä pitää odotella? Uudessa-Seelannissa päivä on kohta pulkassa, Kaliforniassa ei olla päästy kunnolla nukkumaankaan.Täytyy varmaan seurata uutisia ja odotella huomiseen asti miten tässä käy. Harmittaakin vähän, kun toissapäivän valettiin porukalla anturoita yhteen tulevaan vapaa-ajan asuntoon. Käypikö nyt niin, ettei ehdi betoni edes kuivumaan ennen kun koko maapallo häviää? Menikö koko työ hukkaan?

Pikkuisen olen uskoani elämänkokemuksen myötä näihin lopun ajan ennustuksiin menettänyt. Minusta tuntuu, että nämä uskonnot taitavatkin itse olla se maailmanloppu mitä ne niin hartaasti ennustavat. Ei riitä ymmärrys enää kaikenmaailman hirmuteoille mitä erilaisten uskontojen varjolla (tekosyyllä) tällä maapallolla tehdään. Ja jokainen julistamassa omaa totuuttaan varmana tietona. Ihan hulluksi on ihmiskunta tullut!

Kesän mittaan kävi pari kertaa näitä vartiotornin kauppiaita tuossa kartanolla. Olisivat halunneet edes keskustella kanssani näistä iäsiyysasioista. Kauniita tyttöjä olivat, mutta lyhyeksi jäivät puheet.

Pannaan nyt tämä turina verkkoon, vielä ehditään pakasteita ostamaan! Jälleennäkemisen ihanassa toivossa!

Pelti auki volkkarilla

Maailman suurin autontuottaja, Volkswagen, on manipuloinut valmistamiensa autojen päästötestejä. Keino oli saksalaisen nerokas ja yksinkertainen; avataan testiajoneuvon konepelti, jolloin pellin alla oleva työvalo syttyy. Valon syttyminen ilmoittaa  auton tietokoneelle, että nyt ajellaan konepelti auki eli ollaankin testitilanteessa. Tällöin tietokone hoksaa vähentää auton päästöjä. Näin päästömittauksen tulokset ovat paremmat kuin konepelti kiinni ajellessa.

Typerä manipulointi paitsi laski autojätin osaketta viidenneksen, toi mieleeni omat edesottamukseni nuoruuden ajoneuvojeni kanssa. Kuten aiemmin kirjoittelin, ensimmäinen oma autoni 70-luvun alussa oli vihreä VW kupla, jonka hankin Kajaanista kovalla kiirellä aikamoisessa autokuumeessa. Tämäkään autoilukokemus ei olisi saanut täyttymystään ellen olisi myös itse korjannut ajokkiani. Vaikka huollot ja korjaukset menivät enemmän tai useinkin myös vähemmän nappiin, niistä oppi myös aika paljon autotekniikasta, josta edelleen on paljon hyötyä; Kuinka moni osaisi esim. vaihtaa katkojan kärjet vanhaan autoon ja säätää sen jälkeen sytytyksen oikein pelkän kopukynän tai vaikkapa vain ajovalolampun ja parin johdonpätkän avulla?

Kerran siitä vihreästä alkoi liikkeelle lähdettäessä kuulumaan valtava pamahdus jostain alakerrasta. Ja aina kun kaasua löysäsi ja lisäsi pamahdus kuului uudelleen. Oli niinkuin joku olisi lyönyt lekalla auton pohjaan. Eipä muuta, kun auton alle asiaa tutkimaan. Sieltähän se vika löytyi: Volkkarihan on takamoottorinen. Moottorin ja takapyörien etupuolella on vaihteisto, joka taas on kiinnitetty auton runkoon. Nyt oli käynyt niin, että vaihteiston etupään kiinnike oli murtunut, jolloin koko moottori-vaihteistopaketti pyrki liikkeelle lähtiessä hyppäämään vetävien takapyörien voimasta ympäri! Tällöin vaihteisto iski voimalla takapenkin alle auton koriin! Eipä siinä mitään, veistelin kakkosenlosesta pari kiilaa, jotka tungin vaihteiston ja auton korin väliin, ja taas mentiin. Taisipa ajokki läpäistä pari katsastustakin tällä korjauksella. Siihen aikaan katsastus tehtiin paljaan taivaan alla, jolloin katsastuinssillä ei ollut pääsyä ihan joka paikkaan kurkkimaan.

Aikanaan  vaihdoin volkkarini toiseen samanlaiseen. Siihen oli joku asiantuntematon tehnyt moottoriremontin. Työmaalta palatessa moottori leikkasi kiinni. Siihen päättyi sen sinisen, sinällään siistin toisen kuplani taru. Tästä taas tuli mieleen tosi tarina kainuulaisesta eläinlääkäristä, joka hoiti työtään VW kuplalla. Kuplan moottori alkoi vedellä viimeisiään, jolloin eläinlääkäri matkusti Kajaaniin ostamaan ajokkiinsa vaihtomoottoria. Asiakas tähdensi merkkiliikkeessä vielä erikseen, että moottorin tulee olla tehdasuusi, siis saksassa tehtaalla valmistettu. "Kyllähän se sopii, sanoi myyjä, mutta se tulee kyllä aika kalliiksi." "No, jos teillä ei ole rahaa, niin voin kyllä lainata", vastasi asiakas. Ja sai moottorinsa.

Kolmas kuplani oli valkoinen, rekkari OTF-14. Sillä ajelin aika kauan ja pitkiäkin matkoja. Ei ollut temppukaan ajaa kelillä kun kelillä 400 km Raumalta Mikkeliin viikonlopun viettoon. Pontta touhulle antoi Mikkelissä opiskellut entinen tyttöystävä ("nykyinen vaimo ja tuleva leski", sanoisi Jaaakko Teppo). Samoin Suomussalmi -Rauma väli, 760 km meni aikaan 9-11 tuntia. Kokeilkaapa tänään vanhalla kuplalla! Jos on motivaatio kohdallaan on isostakin hommasta jo suurin osa tehty...

Kerran olin jälleen matkalla Suomussalmelta Mikkeliin (470km!). Varkauden tienoilla oli siihen aikaan suora, joka nyt on jo hävinnyt uuden ohitustien alle. Siinä kaikessa rauhassa ajellessani juuri sen valkoisen kuplan etupelti (jonka alla oli matkatavaratila) hyppäsi satasen vauhdissa pystyyn. Siinä rupesi olemaan näkymä aika heikoilla ja päänuppi kävi "konttorin" puolella hetken ylikierroksilla! Onneksi avoimen pellin kaarevan takareunan alle jäi muutaman sentin rako, josta hoksasin kurkistella ja ohjata ajokin valtatien sivuun. Lähellä oli vielä huoltoasema, josta ostetulla köydenpätkällä sain pellin kiinni puskuriin ja matka jatkui perille asti.

Tuolloin kyllä volkkarin päästöt eivät ainakaan vähentyneet vaikka pellin avasikin. Taisivat ohjaamon puolella jopa aika paljon kasvaakin...

Hölmöläisiä maailmalta

Hölmöläinen nr. 1
Suomalainen Abu Hurairah Finlandi -nimeä käyttävä pakistanilaistaustainen mies on räjäyttänyt itsensä Irakin armeijan tukikohdan lähellä, kertovat päivän uutiset. Mies on käynyt varusmiespalveluksen suomessa ja aloittanut ammattikorkeakouluopinnot Porissa. Hän oli kuitenkin lähtenyt koulusta jo 1. vuosikurssin alussa. Mies räjähti julkisuuteen Lähi-Idässä ja varsinainen uutinenhan tässä meille on, että hän on suomalainen. Suojelupoliisille asia ei ole mitenkään uusi; heidän tietojensa mukaan mm. ISIS:n terrorristijoukoissa taistelee satoja "suomalaistaustaisia" ihmisiä. Mikisiköhän he eivät tyytyneet siihen elin- ja palvelutasoon, jonka perässä miljoonat nytkin pitkin eurooppaa epätoivoisin ilmein vaeltavat maasta toiseen?

Hölmöläinen nr. 2
Aamupäivästä, kunhan tästä kerkiän, teen reppuuni (jossa muuten lukee: Hallan Akan hiihto :) eväsleivät ja kahvit. Ajan autolla 70 km palstani reunaan ja kävelen varttitunnin raivauspaikalle. Valjaat selkään, kypärä päähän ja saha käyntiin. Syyspäivä on paras mahdollinen metsätyöhön, mitä nyt hirvikärpäsiä ja polttiaisia härrää ympärillä. Luonto on syksyllä kaunis, sitä on ilo silmäillä.

Taimikkoni on istuettu alle 10 vuotta sitten. Koivu on sinä aikana venähtänyt jopa kolmemetriseksi ja niitä on paljon. Kovalla työllä istuetut havupuun taimet ovat hitaampia kasvamaan ja tukahtumassa lehtipuiden alle, koivuja saattaa olla kymmeniä kappaleita neliömetrillä. Niiden kasvunopeus on uskomaton.

Rauhallisellakin eläkeläistahdilla jälkeä syntyy nopeasti; tehokas raivaussaha vonkuu puuta nurin vaivatta, jäljelle jää lakoutunut vesakko ja pystyyn jätettävät havupuut. Periaate tässä työssä on, että havupuu on tulevaisuudessakin arvossaan ja vesakko turhaa hyödykettä -näin meillä on metsänhoitoa ohjeistettu vuosikymmeniä. Siihen sopii luottaa?

Palkkaa en tästä työtä saa, enkä tule koskaan saamaankaan. Ajetut kilometrit ja työvälineet voin vähentää verotuksessa. Tilin tältä palstalta saavat kuitata mahdolliset lapsenlapseni 40-70 vuoden kuluttua. Silti matkaan huomennakin palstalleni ja panen sahan soimaan. Hyötyliikuntaa parhaassa mahdollisessa ympäristössä!

Entäpä jos vesakko nouseekin arvoonsa ja minä poloinen olen kaatanut tuhansia koivurunkoja maan kamanaan? Voisihan sitä kuvitella, että energiapuu olisi piankin tarpeen ja siitä olisi pulaa. Tai jospa lehtipuusta kehitetäänkin uusia biomateriaaleja esim. muovin korvaajaksi. Silloinhan nopeasti kasvaneet koivut olisivat arvokasta tavaraa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun asiat yhtäkkiä kääntyvät päälaelleen ja ennustukset menevät pieleen. "Kukaan ei tarvitse koskaan enempää kuin 640 kilotavua muistia tietokoneessaan", ennusti herra nimeltään Bill Gates vuonna 1981.

Hölmöläinen nr. 3
Raivatessa on aikaa kuunnella kypärän kuulosuojaimista radiota. Uutiset toistuvat puolen tunnin välein, eikä niissä mitään uutta ole. Samat jutut koko päivän, kunnes huomenna on taas uusien uutisten aika.

Kerrotaan, että Tukholman rautatieasemalla on valtava määrä pakolaisia. Heidän keskuudessaan liikkuu neuvonantajia, jotka kehottavat pakolaisia ehdottomasti varomaan ruotsalaisia poliiseja ja muita viranomaisia. Poliisi kuulemma hakkaa jos heiltä pyytää apua. Sen sijaan pakolaisia kehotetaan pikimiten hankkiutumaan suomeen. Suomeen paperiton pääse vain Haaparannan kautta. Suomesta voi hakea turvapaikkaa vain siinä tapauksessa, ettei ole sitä muualta hakenut. Niinpä Tornioon saapuu jatkuva pakolaisvirta. Nämä ihmiset ovat matkanneet läpi eteläisen Euroopan, Itävallan, Saksan, Tanskan ja Ruotsin, vain siksi, että pääsisivät suomeen.  Miksi he tällaisen vaivan näkevät? Ja miksi lapsipakolaisten kännykät soivat taukoamatta?

Seuraavana päivänä asiaan tulee selvyyttä:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1442276450302.html

Hölmöläinen nr. 4
Kun alkaa kompastella sahan kanssa varvikossa tietää, että päivä on täysi. Ei siihen montaa tuntia tämän ikäisellä mene. Palaan autolle ja lähden hissuttelemaan maantien varteen. Metsälöni vieressä seisoo vanha renaultti Liettuan kilvissä. Täällä Keski-Kainuun korvessa näkee harvoin muita ihmisiä, saatikka ulkomaalaisia.

Mutta ketä nämä ovat?
-Jukraina, jukraina, poimi mustika, puoluka, kuuluu nuorenparin vastaus.
Heillä on saalinaan puoli sankkoa ylikypsää mustikkaa. Onneksi päivänvaloa riittää, ja mustikkaakin. Miten lienee toiminnan kannattavuuden laita? Bensa maksaa suomessa maltaita, asuminen samoin. Miten nämä meinaavat tuollaisilla marjasaaliilla kaiken kustantaa? En osaa venäjää, eivätkä nämä englantia joten homman detaljit jäävät piiloon. Ihan asiallisen näköistä porukkaa, asetun Ukrainan puolelle, venäjää vastaan. Silti otan rekkarin ylös. Ei vara venettä kaada.

Hyvä lukija! Jos pääsit tänne asti, huomaat, että tässä tarinassa on monia hölmöläisiä. Voit itse päättää kuka tai ketkä!

Muukalaiset kouluissani

"Snää et ainagaan tääld päin oles!" 

Sain kuulla kommentin aika monta kertaa aloittaessani nelivuotisen opiskeluni rauman opettajankoulutuslaitoksessa v. 1977. Tottahan se on, kainuulainen venyttelevä murre on mahdollisimman kaukana varsinaissuomalaisesta säkättävästä puheenparresta. Olin selvästi vieraalla maalla. Vuosien varrella opin ymmärtämään ja puhumaankin rauman giält. Kun ysitiellä kyltti "Rauma, Ol niingon gotonas" tulee näkyviin, aivorasiani kielikeskus kääntyy rauman gielelle, se alkaa ikäänkuin soimaan päässä ja tarvittaessa puheessakin.

Alussa olin kuitenkin vieraalla maalla.

----

Kajaanin peruskouluissa oli 1980-luvulla noin 5000 oppilasta. Maahanmuuttajia ei ollut kai yhtään. Kun puolalaistaustainen, teheranissa syntynyt Emil perheineen muutti 80-luvun puolivälissä kajaaniin, saimme ensimmäisen maahanmuuttajataustaisen oppilaan Kajaanin normaalikouluun, silloiseen työpaikkaani. 9-vuotias Emil ei osannut sanaakaan suomea. Emil ei ulkonäöltään juuri eronnut kantasuomalaisista, ainoa poikkeus oli, että Emilin isä toi pojan joka aamu koulun portille ja antoi lähtiäisiksi pojalleen poskisuudelman.

Opetin Emiliä kolme vuotta, tosin vain kaksi tuntia viikossa. En muista kummempia kielivaikeuksia olleen, hommat hoidettiin ja Emil oppi suomen kieltä hämmästyttävää vauhtia. 6. -luokalla hän jo korjasi omaa kielenkäyttöäni oikeampaan suuntaan, ja oli kielioppeineen kaiken lisäksi oikeassa!

1990-luvulla lyseon peruskoulussa 500 suomalaisen  joukossa oli yksi vietnamilainen oppilas. Hyvin lahjakas tyttö, joka tarvittaessa toimi tulkkina vanhemmilleen. Venäläinen poikakin tuli kouluun. Hän taas aikoi lopettaa koko venäjän puhumisen, ettei olisi tullut syrjityksi. Toisaalta kielitaito auttoi Dmitriä saamaan työpaikan heti koulun päätyttyä.

2000-luvulle tultaessa maahanmuuttajia alkoi tulla kajaaniinkin reilusti. Vastaanottokeskuksen lisäksi katukuvaa värittivät kiintiöpakolaiset, joita otettiin 100 vuodessa. Se alkoi näkyä kouluissakin; järjestimme valmistavaa opetusta ja tukiluokkiakin perustettiin. Maahanmuuttajialla kun on yksi ja vain yksi haitta opinnoilleen; kielitaidon puute. Pienempi lapsi oppii kielen helposti, mutta siinä 10. ikävuoden jälkeen kielitaidon ja opintovaatimusten ristiriita on aika paha. Joillekin kielen opiskelu on helppoa, lyseon lukioon tuli 1. luokalle ummikko venäläinen poika, joka 4. lukiovuoden jälkeen kirjoitti ylioppilaaksi puhtaalla suomen kielellä! Toisaalta tiedän useita jo yli 40 vuotta suomessa asuneita ulkomaalaistaustaisia, joiden suomen kielen taito on heikko ja tuntuu heikkenevän iän myötä edelleen. Ihmeellistä!

Maahanmuuttajien tuleminen kouluihin aiheutti kouluille melkoisia haasteita. Työssäni perusopetuksen johtajana sain melkein päivittäin kouluilta puheluita maahanmuuttajien edesottamuksista, joita kyllä riittikin; Olihan joukossa ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet istuneet ruokapöydässä, edes nähneet haarukkaa taikka olivat valmiita ratkaisemaan pienetkin ongelmat nyrkeillä. Myös vanhemmat saattoivat pytää opettajaa tarvittaessa lyömään lastaan.

Kerran eräs musta poika tuli toimistooni kertomaan, että irakilainen poika löi häntä nyrkillä. Ja toden totta, pojan huuli oli veressä. Haetin lyöjän nokkani alle ja kysyin lyömisen syytä. Irakilainen vastasi, että musta poika sanoi häntä mutakuonoksi! Oli kohtuullisen vaikea pysytellä vakavana siinä tilanteessa.

Vähitellen koulut tottuivat uusiin oppilaisiin. Puhelut vähenivät, toimintatavat vakiintuivat, maahanmuuttajat oppivat elämään laillamme ja me totuimme siihen, että kouluissa voi olla tosienlaisiakin naamoja kuin peruskainuulaisia. Nykyään kajaanin peruskouluissa on n. 160 maahanmuuttajataustaista oppilasta, joka on alle 5% koko oppilasmäärästä. Loppujen lopuksi oli paljon vaikeampaa hankkia kielitaidottomien lasten opetuksen vaatimat resurssit kuin opettaa heitä.

Maahamme tulee tänä vuonna 30 000 turvapaikanhakijaa. Se on n. 100 / kunta -entisten päälle. Tulijoista ehkä 2500 on peruskouluikäisiä lapsia. Perustuslainkin perusteella vähänkään kauemmin maassa viipyville tulee järjestää perusopetusta. Kaikkein nopemmin on opetettava suomen kieltä. Jos lapsi osaa suomea, on ihan sama minkä värinen hän on. Siitä on syytä aloittaa ja yhdistää samaan juksuun suomalaisen kulttuurin opettaminen. Näiden kanssa vielä pärjäämme, mutta entäpä sitten kun tulee 100 000?

Lopuksi tositarina elävästä elämästä: Olin leikannut tukkani ja kiilloittanut kaljuni joskus 1990-luvun lopulla kouluni kevätjuhlaa varten. Siihen aikaan oli vielä skinejä. Naapurikoulun tarkkailuluokkalaiset skinit tulivat häiriköimään juhlaamme. Käskin heidän poistua, jolloin he alkoivat esitellä keskisormeaan ja pyysivät minua haistelemaan naisen sukupuolielintä.
Otin esille kännykkäni ja lupasin soittaa pojille taksin. Lisäsin vielä, että siinä taksissa on miekankuva kyljessä. Pojat katsoivat, että nyt on riittävä syy lähteä pois.
- Liity meihin, huusi yksi mennessään.

Jäipä mieleen :)
---

Ps. Pääministeri Juha Sipilä lupasi juuri ylen haastattelussa  oman hulppean kempeleen talonsa pakolaisten käyttöön. Kohta voi lähteä selfiekuva maailmalle suomalaisesta pakolaisasunnosta :)

Kesäduuni blues

Linkki:
http://www.iltasanomat.fi/tyoelama/art-1438215644965.html

Mikko siis haki 250 työpaikkaa saamatta yhtäkään. Oliko liian vähän yritystä? Onko Mikko laiska? Vai onko suomenmaassa jotain tosi paljon vialla, kun nuoria ihmisiä makuutetaan kotona? Mitä pitäisi tehdä? Ovat minimipalkat liian suuria ja työehdot joustamattomia? Olisko työ jokaisen velvollisuus / oikeus? Mitä pitäisi tehdä?

Suhteilla. Niillä irtosi ensimmäinen kesätyöpaikka vuonna 1971  Osuuskauppa Maakunnan Ämmänsaaren myymälästä. Piti marssia pienen "tavaratalon" toimistoon polvet tutisten ja kysyä mahdollisuutta päästä kesätöihin osuuskauppaan. Isä istui toisen työpöydän ääressä ja aluejohtaja Pentti Mäkeläinen toisen. Sihteeri Helena Kinnunen, solakka neitokainen mahtui vielä pieneen huoneeseen, joka oli täynnä mappeja, papereita ja tupakinsavua.

Esitin asiani Pentille. Ääneni vähän värähteli, ei sille mitään mahtanut. Cv:tä ei kysytty, eikä kukaan olisi siihen aikaan tiennytkään mikä moinen värkki on. Ei ainakaan Ämmänsaaressa, ylä-kainuun perukoilla. Pentti vetäisi nautinnolliset sauhut piipustaan, puhalsi mietteliäänä konttorin kattoon ja lopulta sanoi, että mene Kortelaisen Väinön luokse. Väinö, eli Wäinö, kuten hän nimensä kirjoitti, oli samaisen osuuskaupan omistaman huoltoaseman esimies. Wäinö oli räväkkä herra, sutki savolainen, joka pukeutui shellin arvokkaaseen virkapukuun, siniseen polvipituiseen työtakkiin ja koppalakkiin. Wäinö käyskenteli arvokkaan näköisenä asemallaan ja piti omaa, puolijulkista teerenpeliään huoltoaseman toimistovirkailijan kanssa. Sukupuolista härintää ei  tuolloin ollut vielä  keksitty, eikä Wäinön tuleva vaimokaan osannut asiaa pahakseen panna. Wäinö käski ruveta töihin.

Bensapoika ei pysy pystyssä ilman tukea

Siihen aikaan huoltoasemilla myytiin bensaa, dieseliä, autotarvikkeita, varaosia, huollettiin autoja, tehtiin isompiakin remontteja, täytettiin kaasupulloja jne. Kahvilakin oli lasiseinän takana, siellä oli eri henkilökunta. Ämmänsaaren Shell oli siihen maailmanaikaan oikein nykyaikainen täyden palvelun huoltoasema vilkkaan viitostien varrella. Samanlaisia tasakattosia paikkoja näkee nykyään lahoamassa tyhjilläään pajukkojen keskellä pitkin valtatien varsia. Aakkosketju on vienyt voiton.

Meitä oli shellillä töissä kesäaikaan noin 15 ihmistä. Palvelu pelasi; tehtäviini kuului autojen tankkaaminen, tuulilasien peseminen sekä pyydettäessä öljyjen ja ilmanpaineiden tarkistaminen -maksutta tietenkin. Palvelutapahtuman lopuksi juoksin sisälle ja perin asiakkaalta maksun hänen ostoksistaan.

Opin huoltoasemalla valtavasti uusia asioita; Asiakaspalvelua, autotekniikkaa, markkinointia, myymistä, liikelaskentaa ja mitä kaikkea. Kesätyöpaikasta tulikin vakipaikka; sain seuraavat vuodet lingota bensaa kaikki koulutyöstä vapautuvat ajat. Isästä tuli huoltoaseman esimies, äidistä toimistovirkailija. Lopulta koko perhe oli shellillä työssä. "Teillä ei muusta puhutakaan kun shellistä", valitti muuankin vieras kahvilla käydessään.

Bensapojan uran huippu koitti kesällä 1975, kun pääsin kolmeksi kuukaudeksi huoltoasema(ni!) esimieheksi. Isä otti vapaata ja siirtyi rakentamaan uutta kotiamme Tammukkatielle. Äiti hoiti toimistotyöt, minä esimiehen tehtävät. Oli melkoinen temppu ryhtyä johtamaan entisiä myyjä- ja huoltomieskavereita, joiden joukossa oli (kuten aina työpaikoilla) melkoisen kirjavaa porukkaa. Onneksi homma toimi jollain lailla: Saattoi tosin olla, että parin kilometrin päässä rapaisessa omakotitalorakennuksen montussa uurastava isä oli henkilöstölle suurempi "peloke" kuin keltaisella esimiehen nauhalla varustetun koppalakin alla tursuavan minivoguen ja haituvaparran omaava parikymppinen pojankloppipomo!

Olipa ihan tipalla, että en jäänyt alalle. Siihen aikaan yrittäjä huoltoasemalla saattoi tehdä rahaa ihan hyvinkin ja siihen louhintaan halusin osallistua. Onneksi isäukko varoitteli vakavasti asiasta ja teroitti koko ajan, että muualla -vaikkapa valtion taikka kunnan hommissa- pärjää varmasti paremmin ja on turvallisempi työ kuin aina epävakaalla liikealalla. MOT; työurani valtion ja kunnan puolella oli moninverroin keveämpi, varmempi ja tilipussiltaan kapeampi kuin yrittäminen, jossa koko omaisuus on koko ajan liossa, työtä vuorotta ja tulevaisuus täysin epävarma. Kunnioitan heitä, jotka jaksavat ja uskaltavat...

Myöhemmin tuli monia muitakin kesä- ja  muita työpaikkoja. Otti pattiin ja stressasi, oli hankalia asiakkaita, pöljiä esimiehiä, ylivoimaisia tehtäviä, juoppoja / hankaleita / laiskoja työkavereita, huonoja työaikoja (mm. juhannusvuorot huoltoasemalla:), kelvottomia työilmoja jne. Eikä itsessä koskaan pienintäkään vikaa! MUTTA; jälkeenpäin olen kaikesta ja kaikille kiitollinen: Noissa työpaikoissa olen oppinut enemmän elämästä ja elämää varten kuin missään oppilaitoksessa taikka mistään kirjoista koskaan. Niiden takia ja niistä huolimatta minusta tuli minä. Siksi minusta olisi niin tärkeää, että kaikki nuoret saisivat ensikokemuksia oikeasta työnteosta mahdollisimman nuorina ja mahdollisimman paljon.

Olenko väärässä? Ja jos, niin miksi?

Voe täötinen tätä tietoyhteiskuntaa

Tänä aamuna uhmaikäinen iPadi ei enää suostunut käynnistymään. Olen sitä käyttänyt lähinnä Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien lukemiseen. Kartturikin istuksii padi sylissä tuossa tv-tuolissa ja tutkii maailman tilaa. Kahden pierun taloudessa on lisäksi Sonyn Vaion läppäri, MacBook Air ja pari äly(?)puhelinta. Isselle MacBook on mieluisin, melkein -mutta vain melkein täydellinen tietokone.

Koska padi ei startannut millään keinolla, päättelin, että se on Steve Jobs-vainajankin laskelman mukaan saapunut elinkaareensa päähän, joka on kolme vuotta. Siispä matkustin Giganttiin hankkimaan uutta tablettia -lehtiä lukeakseni. Maailma on nimittäin kehittynyt siihen malliin, että eri asioihin tarvitaan erilaisia laitteita; kirjoittamiseen läppäri, lehtien ja kirjojen lukemiseen tabletti ja  lyhyellekin matkalle mukaan älypuhelin. Ja muutakin; Katsokaapa vaan Netflixistä Breaking Bad (65 jaksoa), House of Cards, Better call Saul Mikäpä on rellukan sohvalla makoillessa ja katsella kunnon sarjoja!

Kohtuullisen neuvottelutuokion jälkeen Teuvo Gigantista onnistui kauppaamaan minulle uuden Samsung Galaxy A-tabletin, 337 euroa, olkaa hyvä. Palasin kotiin todetakseni, että senioripadi onkin kokenut reinkarnaation! Nyt meillä on tässä olohuoneen pöydällä seuraava kalusto:
- MacBook Air
- iPad
- Samsung Galaxy A-tabletti
....ja tuossa takahuoneessa se Sonyn Vaio- läppär!
Onpa tietotekniikkaa kahden joutilaan kourissa! Passaa sitä somessa ja homessa heilua nyt, mutta mitä ihmettä me kaikilla näillä romuilla tehdään?

Perheemme enismmäinen tietokone, Hyundai 386 oli tavallisen hyvä palvelija 1990 -luvun alussa. Maksoi Jylhän Jyrkin kaupassa 13 000 markkaa. Kuukauden palkka. Paksu näyttö sopi Lundian hyllyyn, keskusyksikkö pöydän alle ja matriisikirjoitin näytön viereen. Silläpä passasi gradu kirjoitella, lasten pelata ja matriisikirjoittimella tulostaa ketjulomakkeelle -internetistä ei tietoakaan. Windovsin 3.1. piti ajan ajoin delata ja asentaa uudelleen. Sitten se taas muutaman vikon toimi 52Mbn kovalevyllä. Olimme mielestämme tekniikan eturivissä, tilapäisesti...

Vuosien varrella on pitänyt ostaa monenlaista laitetta, nelikasikuutosta, pentimumia, pentiumplussaa ja niin edelleen. Aina tulee parempaa ja parempaa rahanreikää. Ja puhelimia. Nokiaa ostettiin joka vuosi 6110, 6150, banaania, suklaapatukkaa, simpukkaa...ja mitä kaikkia malleja niitä olikaan. Nyt alalaatikot täynnä kännyköitä, joutilaita, käyttökelvottomia, joukossa joku varmaan toimivakin. Ja jokainen "tietokone" on mennyt hautaan muutaman vuoden käytön jälkeen. Kukapa nuita jaksaa muistaa.

Tänään ostin siis sen Samsungin pillerin. Minulla on pysyvä tilaus Ilta-Sanomien näköislehteen, 9,90 eur per kuukausi. Samsungilla ei päässytkään siihen käsiksi, salasana ei kelvannut, eikä varmaan käyttäjätunnuskaan. Soitin asianomaiseen palveluun ja sain kuunnella musiikkia 45 minuuttia. Emme päässeet Sinan kanssa yhteisymmärykseen muusta kuin siitä, että olen soittanut väärään  numeroon -johonkin Sanoma Oy:n urheilulehtden "palvelunu". Väliäkö hällä, että sama numero ilmoitetaan IS:n verkkopalveluun. Apua ei tullut sieltäpäin.

OLEN PAHOILLANI, ETTÄ OLEN MAKSANUT ILTA-SANOMIEN NÄKÖISLEHDESTÄ, MUTTA EN SAA SITÄ LUKEA. Mikäli minä tästä asiasta lopulta jotain ymmärrsin, taitaa olla niin, että iPadin lehtitilaus on ihan eri asia kun Androdin tilaus...vaikka maksu on maksettu niin nämähän ei synkkää keskenään! Maksun perijänä ei ilmeisesti olekaan Sanoma Oy vaan Apple, Android taikka joku muu, laitteesta riippuen. Voipi olla, että joudun vielä perumaan iPadin tilauksen ja perustamaan uuden tilauksen Samsungin tablettiin. Vai luenko iPadista iltalehden ja Samsungista kainarin ja hesarin? Ainakin hesari toimi ihan moitteetta uudessakin tabletissa Sittenhän se vasta hupaisaksi menee! Toivottavasti olen väärässä, mutta pikkasen tuntuu, että en...

Mutta nyt meille tulee valokaapeli! Kaivurit jyryää tien varressa ja kaivaa kaapelille ojaa. Eilen ilmestyi teknikko ovelle ja kertoi, että Martti laittaa sitten kiinteistökaapelin itse paikalleen. Tänään porattiin Tanelin kanssa reikä olkkarin seinään, pujoteltiin kaapeli talon ulkoseinään ja pääteltiin se nurkalle odottamaan valokuitua.

Valokuidusta se vasta riemu repijää, kaikki toimii, elokuvat näkyy nykimättä, televisio-ohjelmisto muuttuu kokonaan (lisää kokki- ja laihdutuskisoja, treffejä ja tosi-tvtä). Ja ilman viivettä kaikki tyynni...

Terveisiä Auschwitzista!

Mercedes-pikkubussi parkkeeraa krakovalaisen hotellimme ovelle sovittuun aikaan. Istahdamme vip-sisustettuun, ilmastoituun matkustamoon. Sää on kaunis ja lämmin, rento fiilis. Matka kohti keskistysleiriä voi alkaa.

Auschwitzin keskitysleiri sijaitsee n. 60 km:n päässä Krakovasta. Puolalaiset maantiet ovat mutkaisia ja mäkisiä, matkaan menee puolentoista tuntia. Sitten olemme keskitysleirin portilla. Ruuhkasta on helppo päätellä, että olemme tulleet varsin suosittuun matkailuokohteeseen, vuosittain täällä käy n. 1,2 miljoonaa matkailijaa.

Nuori oppaamme ottaa tilanteen haltuun; kuulokkeet korville ja leirille. "Arbeit macht frei", julistaa maailmankuulu portti. "Työ vapauttaa".  Mitä ironiaa, kuten myöhemmin kuulemme. Lähdemme  kävelemään leirille. Opas kertoo Auschwitzin tarinaa, miten saksalaiset perustivat ensimmäisen leirin puolalaisten sotilaskasarmeihin. Leirille kuljetettiin po. poliittisia vankeja, älymystöä ja eliittiä mahdollisen vastarinnan tukahduttamiseksi. Vangit pistettiin pakkotöihin, tuottamaan ruokaa isäntämaan armeijalle.

Leirillä on nyt museo. Katselemme vangeista otettuja kuvia, saksalaisen tarkasti kaikki vangit oli kuvattu, kortistoitu ja rekisteröity. Vangille tatuoidaan numero käsivarteen, nimeä ei enää ole. Kasvokuvan alla olevista päivämääristä selviää, että useimmat vangeista olivat eläneet leirillä vain muutamia kuukausia. Eipä ihmekään, kun olosuhteet ovat mitkä ovat; päivittäinen ruoka-annos 1500 kaloria (tarve 5000). Työtä tehdään aamuneljästä iltamyöhään, ympäröivät laajat maa-alat tuottavat ruokaa taistelevalle armeijalle.

Rakennuksiin on säilötty vangeilta takavarikoituja tavaroita. Varsinaisen juutalaisten massamurhan alkaessa Auschwitz-Birkenaun leirille tuoduilta juutalaisilta otettiin kaikki tavarat pois. Näemme vitriineissä mm. 2200 kg ihmisten hiuksia, 80 000 kenkää, tuhansia hiusharjoja ja silmälaseja, astioita, vaatteita röykkiöittän ja proteeseja, satoja jalakproteeseja ja muita tukia. Pieniä lasten kenkiä ja vaatteita on myös näytillä.

Eristyssellissä neljä vankia oli ahdettu seisomaan neliömetrin kokoiseen koppiin ilman ruokaa ja juomaa. Työtä on pitänyt tehdä normaaliin tapaan, sitten taas yöksi koppiin seisomaan kolmen kohtalotoverin kanssa. Pikaoikeus jakoi yläkerrassa kuolemantuomioita, jotka toteutettiin pihalla ampumalla saman tien. Voi vain kuvitella millaista ihnisen elämä on tuolloin ollut...tai ei osaa.

Leirin komentaja Rudolf Höss asui leirin vieressä kauniissa huvilassaan. Katsahtaessaan ikkunastaan hän näki vankileirinsä melkein kokonaisuudessaan. Oikealla oli ensimmäinen krematorio, josta nousi sankka ja pahanhajuinen savu tyyneen kesäiltaan. Perhe istui pihalla nauttimassa kesästä ja vankipalvelijan tuomasta kahvikupposesta. Mikäpä oli komentajan ollessa, kun homma toimi. Tosin, jos komentaja olisi nähnyt tulevaisuuteen, hän olisi takapihan läheltä tavoittanut silmiinsä myös sen hirsipuun, johon hänet hirtettiin v. 1947. Siinä se nyt seisoo vieläkin muistuttamassa, että paha saa joskus palkkansa.

Siirrymme shuttlella Auschwitz-Birkenauhun. Tämä tuohoamisleiri sijaitsee parin kilometrin päässä edellisestä ja oli tarkoitettu pelkästään siihen, että juutalaiset tapetaan maan päältä viimeiseen mieheen -ja naiseen. 140 hehtaaria peltoa, jossa satoja parakkeja. Jokaiseen parakkiin 700 ihmistä! Leirin reunalla kaksi kaasukammiota, joissa 24/7 tapettiin 1400 ihmistä päivässä, kummassakin ja lähistöllä oli vielä kaksi lisää.

Junat toivat ihmismassoja keskellä leiriä olevalle asemalaiturille, jossa SS-lääkäri yhdellä silmäyksellä totesi ihmisen kyvyn tehdä työtä ja jakoi käden viittauksella ensin naiset ja miehet erilleen, sitten työkykyiset ja -kyvyttömät erilleen. 35 % "pääsi" työhön, loput marssitettiin "suihkuun". Suihkuun menijöiltä otettiin ensin kaikki tavarat ja  hiukset talteen -tuolla niitä nyt on museossa.

Kaasukammiossa mentiin ensin pukeutumishuoneseen, jossa vankien käskettiin riisuuntumaan alasti ja laittamaan tarkasti mieleensä mihin numeroituun lokeroon vaatteet jäivät, että osaavat ottaa omansa takaisin suihkun jälkeen. Toivoa luvatusta uudesta elämästä elätettiin viimeiseen asti? (Googlaa: Hope is the last thing that dies)

Seuraavaksi siirryttiin "suihkuhuoneeseen". Ovet lukkoon. Katossa olevista reijistä pudotettiin avonaisissa peltikanistereissa 5-7 kg ZyklonB- nimistä kaasua alas. Kaasuuntuva aine muistuttaa apulantarakeita. 20 minuuttia -tupakkitauko- ja kaikki olivat kuolleet. Tilojen tuuletuksen jälkeen vankien joukosta valittujen kapojen tehtävänä oli kiskoa vainajat ulos kaasukammiosta, ottaa vielä kultahampaat suusta ja kärrätä vainajat uuniin. Tuhkat leviteltiin viereisiin metsiin, paljon kätevämpää kuin haudata kokonaisia vainajia. Museossa on nähtävänä krematorion ihmistuhkaa lasisessa uurnassa. Hiljennymme.

Auschwitzissa surmattiin 1-1,5 miljoonaa ihmistä, oikeaa määrää ei tiedä kukaan.

Seisomme krematorion rauanioiden vieressä. Saksalaiset räjäyttivät molemmat laitokset lähtiessään ja ottivat mukaansa 56 000 vankia kuolemanmarssille länteen. Krematorioiden väliin on rakennettu muistomerkki, jossa on laatoissa muistokirjoitus kaikilla niillä kielillä, joita leirillä puhuttiin. Katsellaan ja ihmetellään ihmisen julmuutta.

Kävelemme hiljalleen parakkien välistä kohti kuolemanportiksi nimettyä Birkenaun vartioporttia. Portin tornissa parveilee matkailijoita kuvaamassa kuolemanleiriä. Siitä piti tulla puolet suurempi, mutta aika loppui natseilta kesken.

Mukava kuljettajamme odottelee jo, kohta päästään ilmastoituun, saksalaisvalmisteiseen autoomme kotimatkalle.

***

Illalla käppäilemme Krakovan vanhan kaupungin kujia. Mukava kaupunki ja maa tämä Puola. Kansojen sekamelska nauttii kauniista illasta, makkara ja liha käryää hiiligrilleissä, olutta. Ihmispatsaita, tanssijoita, muusikkoja. Kaikki hyvällä tuulella nauttimassa aurinkoisesta ja lämpimästä illasta.

Hotellin eteen pysähtyy musta Mercedes- pikkubussi. Pari pukupäällistä herraa nousee häärimään bussin ympärille. Tässä on jotain erikoista, tuumaan. Kohta autosta nousee pieni harmaahapsinen mies ja siirtyy viivyttelemättä hotelliin. Kuka, kysymme hotellin virkailijalta, joka tietääkin, että hän on kuuluisa amerikkalainen elokuvaohjaaja. Roman Polanski, tarkentaa joku.

Roman Polanski, mikä sattuma! Auschwitzin orpoja hänkin...terveisiä keskitysleiriltä!

Jussin viettoon

Kesän paras hetki oli, kun pääsin suvivirren jälken mummulaan kesälomalle. Ajelin polkupyörällä Murtorinteeltä Lietekylään kesähoitoon. Mummun kanssa istahdettiin portalle ja vaihdettiin kuulumiset. Loma!

Kesä mummulassa Lietekylässä oli ihmistaimen parasta aikaa. Tekemistä riitti, maatalossa oli eläimiä hoidettavaksi asti. Laukki-hevosen taluttaminen jännitti; jos se iso eläin karkaa päälle juuri silloin, kun se astuu tallin kynnyksen yli. Laukki suhtautui tilanteeseen sävyisästi ja huomioi pienen pojan pelot. Opettelin valjastamaan hevosen ja ajamaankin sitä. Laukin askel oli verkkainen, kun lähdettiin kotoa poispäin. Takaisin tullessa pakkautui laukalle.

Muuanna kesänä pyydystin pellosta kaksi jäniksepoikaa ja pistin ne leikkimökkiini kasvamaan. Tuoreella lehmänmaidolla ja muilla eväillä Huli ja Vili kasvoivat kesän mittaan aika jykeviksi elukoiksi. Toisena vuonna pyydystin lähes kolmekymmentä hiirtä kasvamaan puusaaviin. Siellä ne alkoivat jopa lisääntymään. Ihmeeni oli, että hiirien määrä väheni kesän mittaan. Mummu selitti sen sillä, että lumikko taitaa niitä viedä. Myöhemmin selvisi, että mummhan se niitä nakkeli vapauteen, kun inhosi koko eläintarhaa.

Juhannusaatto oli juhlan tuntua.  Ukki pystytti koivut porraspieliin. Se oli tapa silloin. Pistettiin sauna lämpenemään. Hautakorven punainen savusauna puski savua monta tuntia ennen kun se oli valmis kylpyyn.  Ukki oli urheilumiehiä. Saunaan mennessä harjoiteltiin pituushyppyä saunapolulla. Kylvettiin ukin kanssa, pylly meni mustaksi lauteilla, mutta ei se haitannut. Vastalla läpsittiin menemään. Vilvoiteltiin saunan portaalla kotikuusen varjossa. Hiljaisuus oli rikkumaton.

Saunan jälkeen syötiin pottumaitoa ja tonkoja. Pottumaitoon tarvittiin muutamia perunoita, jotka keitettiin pehmeiksi. Mummu lisäsi pottujen sekaan maitoa ja sipulia, kiehautti. Ukki onki Lumipurosta tonkoja, joita paistettiin voissa. Äärimmäisen herkullinen, mutta vaikeasti pyydettävä arka purotaimen maistui taivaalliselle! Ei tarvinnut grillata -kukaan ei moisesta ollut kuullutkaan.

Juhannuspäivänä lähdettiin liikenteeseen. Ukki käynnisti Monark-mopon ja istutti tyttärenpojan tarakalle. Mummu tuli omalla mopollaan perässä. Puolenkymmenen kilometrin matka oli jo seikkailu. Ajettiin Kansalaan, Taimia ja Uunoa tapaamaan. Kansalan väki oli juttuisaa porukkaa, pirtti oli tupakinsavusta sakeanaan, kun Uuno kertoi tarinoita taisteluistaan Suomussalmen rintamalla. Taimilla oli oikea peukalo jäänyt olkisippuriin, lapsesta oli mielenkiitoista katso peukalottoman käden toimia kahvinkeitossa. Lapseton, mutta lapsirakas pariskunta kohteli pikkupoikaa niinkuin piispaa pappilassa. Eipä sitä tiennyt, että tulevan puolison eno siinä tarinoi.

Matka jatkettiin mopolla aina Komulankönkäälle asti. Katseltiin siellä myllyä ja könkään jykeviä putouksia. Yhtenä kesänä oli uhmakas autokuski ottanut kaksi tyttöä kyytiin ja näyttänyt saabillaan miten soratietä ajetaan. Ulos meni ja paikka tunnetaan vieläkin kuolemankurvin nimellä. Kuski kuoli, tytöt selvisivät. Sitä puitiin pitkään.

Toisena juhannuspäivänä tuli Kerälän Ragnar kylään Hautakorpeen. Pienikasvuinen poikamies ajeli polkupyörällä kylään, kiersi kaikki Lietekylän talot pikku päissään puku päällä. Mukava oli, kun tuli vieraita käymään. Ukki tupsutteli Rosita-sikariaan pirtin penkillä ja kuunteli rannarin turinoita.

Mummu laittoi illalliseksi läskikäristystä. Syönnin jälkeen oli mukava köllähtää uunin viereen lukemaan. Vallitsi äärimmäinen rauha. Oli kesä ja juhannus.

Pöljä poika liikenteessä

Sunnuntaiaamuna lähdin ajelemaan jälleen kerran Hyrynsalmelle. Heinisuon risteyksen lähellä kaksi poliisia mittaili tien leveyttä, ojassa lojui kaatuneita valaisinpylväitä. Vasta iltapäivällä karmea totuus selvisi; nuorukainen oli kuollut liikenneonnettomuudessa, jossa kuljettaja oli tehnyt kaikki mahdolliset virheet, jotka tehdä voi. Mieleen nousivat edesottamukseni omasta mielestäni varmaotteisena kuljettajana 1970-luvulla.

VAROITUS: Tämä teksti sisältää toimintamalleja, joita kenenkään ei pidä koskaan toistaa!

Sain ajokortin tammikuussa 1973. Se oli sillloisen elämäni ehdottomasti onnellisin päivä. Olin niin motivoitunut ajotutkinnon sorittamiseen, että osasin ulkoa koko kysymyspatterin ja tein virheettömän ajosuorituksen. Ajokkina oli pyöreänokkainen Mercedes-Benz kuorma-auto mallia l-1113.

Isäukon auto (Morris Mailer 1300) alkoi saada kyytiä. Kaikki mahdolliset matkat piti taittaa autolla. Kouluunkin, vaikka matkaa oli vain vaivainen kilometri! Autolla oli päästävä, se oli ihan varma.

Keskellä ylpeä autonomistaja

Ilmeisesti ukko kyllästyi rallaamiseni niin, että ehdotti oman auton hankkimista. Koska myin huoltoasemalla bensaa kaiket vapaa-ajat, jonkinlaisia rahavaroja olikin käytettävissä, mutta ei kuitenkaan ihan auton hankkimista varten. Kajaanin Auto-Maakunnan (nyk. Bio-Rexin paikalla) oli kuitenkin myytävänä eullinen peli: Vihreä Wolksvagen 1300, vm-66, rek.nr. OMG-45. Onneksi Auto-Maakunta kuului samaan konserniin kuin se huoltoasema, jossa työskentelin, joten hinta maksuehtoinen oli neuvoteltavissa.

Miten pitkältä tuntuikaan postiautomatka autokaupoille Kajaaniin? Entäpä jos joku viekin autoni, sillä minunhan se selvästi oli alusta alkaen, minulle se oli tarkoitettu, eikä kenellekään muulle. Siellä se kuitenkin edelleen seisoi, himoittu ajoneuvo. Hintaa 2500 mk (2830 euroa). Kaupat tuli, varmaan myyjän kannalta jopa kiusallisen nopeasti! Kotimatka Ämmänsaareen oli yhtä juhlaa, nyt oli miehellä  lopultakin omat rattaat alla!

Sitten alkoikin ralli. Kupla pyöri yötäpäivää kylällä ja sen ympäristössä. Välillä sitä piti huoltaa ja tutustua auton tekniikkaan. Vieläkin tipahtaisi moottori alas alle tuntiin jos olisi vain sopiva tunkki käytössä. Hitlerin viimeinen kosto maailmalle oli varsin persoonallinen kulkupeli; moottori takana, tavaratila edessä. Suorituskyky oli maltillinen; sanottiin, että ennen kiihtyy kuski kun volkkari. Mitään muuta turvavarusteita autossa ei ollut kun turvavyöt. Nekään eivät olleet automaattista mallia vaan joka kerta erikseen kiristettävät ja vain etumatkustajille. Rumpujarrut, joilla nykykuljettaja ajaisi seinään ensimmäisellä jarrutuksellaan. Renkaina autossa oli siihen aikaan isot 5.60x15 ristikudosrenkaat. Ja ne valot! Nykyään ei niin heikkotehoista taskulamppua kaupasta saa mitä oli volkkarin valot. Lämmityslaite oli niin heikko, että tuulilasi pysyi vaivoin sulana. Kaikki muut lasit olivatkin umpijäässä. Takapenkin alta tosin puhalsi niin kuumaa ilmaa, että kumikengät meinasi palaa suuttimen eteen.

Tuunaaminen kuului asiaan. Maalasin koko ajopelin pölynimuriruiskulla uudelleen vihreäksi. Vanteiden ulkokehät töläsin keltaisiksi ja sisäkehät mustiksi. Työpaikalta löytyi isoja Shellin tarroja, jotka saivat koristaa molempia kylkiä. Etu- ja takapuskurit piti tietenkin poistaa. Kuskille kampaajalla Mini Vogue-permanentti päähän, Lee Cooperit ja paksupohjaiset kompleksikengät jalkaan; Erinomaisen ottava yhdistelmä oli valmis kortteliin. No, samoin kuin kalamiehilläkin, varusteet olivat ykkösluokkaa, mutta saalis heikko...

Välillä auto piti katsastaakin. Katsastus tehtiin siihen aikaan kadulla! Katsastuinssi konttaili auton ympärillä, kurkisteli alle väänsi ja koputteli, murahteli itsekseen. Sateella sai auton helpommin läpi. Inssi kynsi korvallistaan, mutta leimasi lopulta rekisteriotteen. Katsastumies oli siihen aikaan iso herra. Jos sille alkoi kompeilemaan, ei varmasti päässyt läpi. Parasta oli leiman saatuaan vain häipyä konttorilta mahdollisimman liukkaasti.

Pohjoisen maisemia ihailemassa

Muuanna kesänä saimme päännouseman lähteä lomamatkalle. Päämääräksi valikoitui Hammerfest, jonne matkaa Suomussalmelta oli pulskat 900 km. Ei siis matka eikä mikään pitkällä neljän päivän vapaalla. Mukaan lähtivät veljeni Pekka ja työkaverit Kyösti ja Tuomo.  Matka sujui hyvin, ilta  tummui elokuussa lapin perukoillakin. Yöpymistä varten olimme varanneet telttailuvarustuksen. Pimeässä pystytimme teltan jonnekin metsäautotien varteen. Satoi. Kyöstin kanssa nukuttiin teltassa, Tuomolla ja Pekalla oli sen verran hajua tulevasta, että he nukkuivat autossa(?). Telttamme oli nimittäin sattunut lanttopaikkaan. Aamulla, kun Kyöstin kanssa heräsimme, teltan lattialla oli kymmenisen senttiä vettä ja makuupussit kuten ukotkin litimärkiä. Paleli! Piti tehdä tulet.

Eihän ne puut mihinkään syttyneet. Onneksi mukana oli jerrykannullinen varabensiiniä. Humautin siitä sytykettä nuotioon, jolloin koko kanisteri leimahti tuleen. Autokin oli niin lähellä, että tuli kiire peruutta se loimuavan kanisterin ulottumattomiin. Nuotio syttyi mukavasti ja tuliterä jerry paloi mukana.

Lopulta saavuimme mustanpuhuva jerrykannu etukontissa Hammerfestiin. Tunnelma oli hyvä, nähtiin komeita pohjoisen maisemia, käytiin ulkomailla ja päästiin vielä takaisin Suomussalmellekin vaikka ainoan ajokortin omaavan kuskin vointi ei välillä Hammerferst-Rovaniemi ollut paras mahdollinen johtuen Hammerfestissa nautitusta mittavasta olutmäärästä.

Liukkaan kelin ajoharjoittelu järjestyi niin, että sopivan kelin tullen lähdettiin syystalvella Kiantajärven jälle ajelemaan. Jään paksuutta ei sen kummemmin ennakkoon mitattu, ajettiin vaan auto jäälle ja annetiin mennä. Mikä riemu olikaan saattaa auto täyteen vauhtiin ja sen jälkeen loppumattomiin luistoihin ja sladeihin! Väitän, että tuossa oppi auton hallintaa liukkaalla, harmi vain, että nykynuorille ei samanlaista mahdollisuutta ole. Omin päin jäälle ajelua en kenellekään enää missään nimessä voi suositella.

Varusmiespalveluunkin kupla kuljetti. Pimeässä pyhäillassa, käsikopelolla, vajavaisin nastarenkain tultiin Suomussalmelta Kainuun Prikaatille. Auto aina täynnä sotilaita. Jälleen parin viikon perästä volkkari kaivettiin kasarmin parkkipaikalta, lumet pois katolta, ryyppy kaasariin ja ei muuta kun lomille.

Lainaankin volkkari kelpasi. Kavereilla saattoi olla äkkinäinen tarve suojaisaan kuhertelupaikkaan. Mikäpä siinä, kun vaihdokiksi sain illan ajaksi alle esim. Hondan legendaarisen tuutin. (Moottoripyörä Honda CB 750). Siitä jäi sellainen kutka moottoipyöriin, että ei näy sammuneen vieläkään. Moottoripyörälle ei mitään erillistä ajokorttia ollut, autokortilla sai ajaa myös moottoripyörää ja 16-vuotias sai kortin suurimmillekin pyörille. Neljä tuttavaani kuoli moottoripyöräonnettomuuksissa muutaman vuoden aikana.

Lopulta kupla vaihtui toiseen -ja vielä kolmanteen. Viimeinen -OTF-14- palveli 80-luvun alulle asti. Minulla on ollut tähän mennessä 15 autoa. Jokaikisessä autokaupassa olen tullut enemmän taikka vähemmän huijatuksi, paitsi sen Micran kanssa, jonka ostin 400 eurolla ja myin viidellä. Autokaupoissa on varmasti mennyt rahaa hukkaan ainakin yhden henkilöauton verran. Enää en taida autoa ostaa -tyydyn entiseen. Tai ostaisin: kuplan isoserkun Porschen. Se ei kuitenkaan taida onnistua, joten olkoon se siellä unelmien lokerossa...

Nuorten haaveet ja toiveet eivät ole vuosikymmenten aikana muuttuneet miksikään; Oma auto, halu tien päälle ja sen suoma vapaus näyttää olevan ajasta ja paikasta riippumaton unelma useimmille nuorille ja monille meille vanhoillekin. Se on varsin ymmärrettävää. Valitettavasti moni kaunis unelma päättyy katastrofiin niinkuin taas viime pyhänä näimme. Minuakaan ei liikenteessä ole pelastanut ajotaito vaan myös jonkinlainen onni. Onnikaan ei enää auta jos kesärenkailla ajetaan ylilastissa sohjoisella tiellä mutkaan kaksinkertaista ylinopeutta. Vesi-ja ilma-aluksissa kapteeni päättää kaikesta. Myös autossa kapteenilla  on harkinta-ja toimivalta. Sitä valtaa pitäisi käyttää autossakin eikä luovuttaa ulkopuolisille.

Turvallisia kesämatkoja kaikille!

Kippis ja kulaus!

Keskustapuolue sai viikolla aikaan pienoisen myrskyn kaljatuoppiin aikomalla vetää nykyvahvuisen keskioluen pois ruokakaupoista mikäli valtaan pääsee. Turbulenssia tuopeissa lisäsivät vielä aina niin avuliaat kilpailevat puolueet ja tiedotusvälineet, jotka asiaa höystivät. Pian puolueen puheenjohtaja jo liennytteli asiaa ja lupasi(!), että keppana pysyy kaupoissa vastedeskin. Hyvähyvä, lisää reippaita vaaliavauksia kaikista asioista, että äänestäjille käy selväksi kuka mitäkin mieltä on!

Pikku pala suomalaisen viinanjuonnin lähihistoriaa, subjektiivinen näkemys:

Siihen aikaan kun isä pullon osti, eli 1960-luvulla, Kainuun ainoa alkoholiliike sijaitsi Kajaanissa. Viinaa kulkeutui muualle maakuntaan ainoastaan aikamiesten nahkasalkuissa, kun he kävivät "asioillaan" kaupungissa. Alkoholijuomia myytiin yhdelle asiakkaalle hyvin rajoitettu määrä, yhteiskunta tiesi oman käytön rajat siihen aikaan paljon paremmin kuin länsisatamassa seisova tullimies nykyään.

Kuhmoon vie Kajaanista edelleen ns. vanha viinatie, jonka kuhmolaiset taksit olivat kuulemma taittaneet tasan tuntiin. Olen koettanut samaa moottoripyörällä ja todennut, että todellisia sompamiehiä on ollut silloisella soratiellä liikenteessä.

Viinan ostamiseen tarvittiin viinakortti, joka voitiin myöntää kunnolliselle ja hyvämaineiselle, täysi-ikäiselle kansalaiselle. Kortti voitiin toki ottaa poiskin jos kortinhaltijan käyttäytyminen ym. ei sen hallussapitoon tuntunut sopivan. Isäni haki aikanaan viinakauppaan myyjäksi -erinomaisen arvostettuun ja hyvin palkattuun ammattiin siihen aikaan. Työpaikkahaastattelussa ensimmäinen kysymys oli onko viinakorttia? Myöntävän vastauksen jälkeen työpaikkahaastattelu päättyi siihen. Mikä aukoton logiikka, joka kuvaa suomalaisen alkoholipolitiikan kaksinaismoralismia tänäkin päivänä!

Ainoa saatavissa oleva "alkoholijuoma" maaseudulla oli ykkösolut, jossa oli 2,25% alkoholia. Muistan hyvin kuinka isäntämiehet istuivat kyläkaupassa turisemassa  ja kittasivat puolen litran pulloihin pakattua pilsneriä tuntikausia. Jonkinlaisen pöhnän kai siitäkin sai ja ainakin lumipenkat kaupan ympärillä kellastuivat. Jotkut tiputtivat oluen joukkoon anistippoja ja pohjimmalle pudonneet joivat jopa Illodin-suuvettä! Puliukko on muuten saanut nimensä huonekalulakan kiillottamiseen käytetystä pulituuri-nimisestä liuottimesta, josta sai alkoholijuomaa valuttamalla aineen ranskanleivän läpi taikka kaatamalla pulituuripulloon karkeaa suolaa ja ravistamalla pulloa. (Em. on minulle kerrottua historiaa, ei omakohtaista empiiristä tutkimusta :)

Koska maa oli suurelta osin kuiva, kansan syvien rivien oli tartuttava itse toimeen. Pontikkaa keitettiin maaseudulla. Tuotantolaitokset sijoitettiin korven kätköihin, jossa alkeellisilla laitteilla tiputettiin "korven kyyneltä" omaan käyttöön ja myyntiinkiin. Oivallisen ajankuvan saa katsomalla Mikko Niskasen elokuvan Kahdeksan surmanluotia. Näitä tehtailijoita poliisi sitten kyttäsi ja tuhosi tuotantovälineet kirveen kanssa. Tosin väljäluonteisempi vallesmanni saattoi antaa armon käydä ja siirtyä lainvalvojasta asiakkaaksi. Maaseudun herrasväellä takaporttina olivat verkostot; Lääkärit kirjoittelivat pirtureseptejä erilaisiin sairauksiin, esim. jos sialla oli jotain vaivaa, tohtori saattoi yskähdellä ymmärtäväisesti ja kaivaa resptivihon esille. Ja apteekkarin kaveri kannatti aina olla.

Viinaa kotioloissa nautittaessa pullo asetettiin pöydän alle, jalan viereen. Usein viina lantrattiin häveliäästi kahvin juokkoon, jolloin alkoholin nauttiminen onnistuttiin jollain lailla peittämään, vaikka jokainen -lapsikin- tiesi, että jotain erikoista siinä oli tapahtumassa. Sen näki isännän ja vieraiden vinkeistä ilmeistä ja pikkuhiljaa meuhkaavammaksi muuttuvasta käytöksestä. Naiset eivät juomiseen osallistuneet muuten kun paheksumalla ukkojen hommaa, mutta sen kummemmin siihen julkisesti puuttumalla. Naisten juominen oli vähäistä.

Ravintoloissa alkoholijuomia sai vain ruuan kanssa. Ruuaksi laskettiin esim. useaan kertaan tarjottu sama voileipä, joka tuotiin aina uuden olutpullon taikka grogin kanssa asiakkaan eteen.

Kauppiaan poikana muistan hyvin keskioluen vapautumisen 1.1.1969. Muutos oli merkittävä, tarkoittihan se, että jokaisessa kunnassa oli heti useita pisteitä, josta sai ostaa ihan oikeaa alkoholijuomaa. Toki aika mietoa, mutta siihen aikaan kuitenkin ihan uutta tavaraa, jota ei ennen ollut saanut muuta kuin anniskeluravintoloista. Olin vasta 15-vuotias, joten en muista suurempia bileitä keppanan ympärille järjestyneen. Siihen aikaan alaikäiset eivät alkoholia nauttineet -tai ainakaan minä en...

Riemu repesi tietenkin sitten, kun pääsi kapakkaan, eli 18-vuoden kypsässä iässä. Ravintolaelämä oli kokonaan toisenlaista kuin nykyään. Ravintolat olivat yleensä tanssiaravintoloita joihin mentiin oikein tarkoituksella juhlimaan, ei vain pistäytymään. Ovella odotti tiukkailmeinen vahtimestari, joka tarkasti tulijan vaatetuksen ja kunnon. Pieninkin merkki päihtymyksestä nosti portsarin käden pystyyn: "Herra on hyvä ja tulee toisella kertaa uudelleen..." Moniin paikkoihin sisään pääsemiseen vaadittiin myös kravatti ja pikkutakki. Tiistaisin oli humppailta ja torstaisin kaikui eläimellinen mölinä Ämmänsaaren Kievarista, oli lauluilta. Viikonloppuna oli sitten kutakuinkin normaalit tanssit, jopa disco.

Ravintolasaliin päästäkseen oli vielä maksettava illalliskortti, jolla sai istumapaikan ja useimmiten jonkinlaisen voileivän, kun varsinaista pääsymaksua ei lain mukaan saanut periä. Ilta alkoi kahdeksan aikaan, jolloin orkesteri alkoi soittamaan. Tarjoilu tapahtui ainoastaan pöytään. Carillo jäillä maksoi 1.40 mk, viski 2.04 mk jne. Bensiiniä muuten sai 12 litraa kymmenellä markalla (= 1,14 eur/l nykyrahassa). Kallista oli ja tarjoilijat liikkuivat verkkaan, joten suurtakaan vaaraa  ylenmääräiseen humaltumiseen ei ollut. Vieraisiin pöytiin ei huudeltu, lasi kourassa ei kävelty, eikä pöytää missään tapauksessa saanut vaihtaa illan aikana. Istua jökötettiin pöydissä mitä nyt joskus käytiin tanssimassa taikka vessassa. Valomerkki päätti tarjoilun tasan klo 00.30 ja ulkona oli oltava yhdeltä.

Kahdeksankymmentäluvulla alkoi olla pubeja; paikkoja, joissa sai hakea juoman itse, seisoskella tuoppi kourassa ja jopa ulkokamppeissa. Opiskeluaikana maailma avartui ja liimasin monien muiden tavoin "Keskiolut R-kioskiin!" -tarran salkkuni kylkeen (siihen aikaan jokaisella opiskelijalla oli attaseasalkku, reppua ei käyttänyt kukaan, se oli soooo last season).  Tarra oli mielestämme ihan absurdi; ei kai kukaan tosissaan kuvitellut, että olutta joskus saisi ostaa mukaan muualta kuin kaupasta! Päinvastoin, maahan alkoi ilmestyä ns. kuivia kuntia, joissa olutta ei myyty muualla kun alkoholiliikkeessä. Paha vain, että sitä alkoholiliikettä ei myöskään ollut, joten hommassa mentiin muutama vuosikymmen taaksepäin. Tällaisia kuntia Kainuussa olivat ainakin Suomussalmi ja Hyrynsalmi. Vähitellen kuivat kunnat palasivat ruotuun mm. kauppiaiden vaatimuksesta.

Nykyinen alkoholinkäyttötapamme ovat kehittyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ja ehkä erityisesti EU:n vaikutuksesta. Portsareista on tullut sisäänheittäjiä, väki alkaa siirtyä ravintolaan siihen aikaan kun ennen alettiin pelätä valomerkkiä, bailaaminen jatkuu aamuneljään jne. Alkoholin kulutus suomessa on kasvanut keskioluen vapautumisen jälkeen 3,6 kertaiseksi ja haitat sen mukaan. En suurin surminkaan lähde ottamaan kantaa siihen mitä asialle pitäisi tehdä. Varmaa on, että jossain raja tulee vastaan, mutta missä? Kovasti vain ihmettelen, että monissa maissa, jossa viina virtaa vapaammin ei nähdä lapsia, nuoria eikä aikuisiakaan rekalehtimassa pitkin katuja kuset ja paskat housussa. Meillä vietetään jatkuvaa taiteiden yötä.

Voisiko kysymys olla kulttuuriperimästä?

Alaskirjauksia

Talvivaaran omistaja yrityskäynnillä v. 2010

Innostuin muun kansan mukana aikanaan ostamaan Talvivaaran osakkeita. Talvivaaran kaivoksen piti olla se kauan kaivattu uusi sampo, joka jauhaisi rajattomasti rahaa Kainuunkin perukoille, loisi työtä ja hyvinvointia koko Pohjois-Suomeen.

Karismaattinen yrittäjä Pekka Perä totesi: "Bioliutous on yksinkertaisen miehen yksinkertaista hommaa. Niinkuin kompostia kääntelisi."  Tuollaisesta miehestä ja puheesta kansa piti! Lopultakin reipasotteinen ja varma patruuna, joka näyttää meille pimeydessä vaeltaville missä ne oikeat aarteet ovat, maan uumenissa, Kainuun kalioperässä. Pukeutuu ja kiroilee kuin kansanmies, tupakka roihuaa suupielessä.  "Ja nikkelin hintahan  nousee, niin kauan kun kaikilla maailman perheilä ei ole jääkaappia taikka autoa, nikkeliä tarvitaan rajattomasti ja sitähän Talvivaarasta löytyy". 25 vuoden kuluttua Talvivaarassa on 350 metriä syvä kuoppa ja osakkailla lompsat rahasta tiineinä!

Metsät hakattiin pois, pintamullat kaavittiin. Infraa rakennettiin, tehtiin rautatie, asema, teollisuuslaitokset ja lietealtaat. Urakoitsijoille riitti työtä. Osakeanti Lontoossa tuotti mittaamattoman kasan rahaa. Kaikki näytti hyvältä aina syksyyn 2012. Silloin alkoi vesi tulvimaan ja kipsialtaan mukana liukeni myös osakkeen arvo. Lopulta tuli eteen tosiasia; Homma ei toimi, ei toimi bioliutos, ei vesien säilyttäminen eikä edes niiden puhdistaminenkaan.

Pekka Perä totesi vielä viime syksynä: "Tämä on rahantekokone." Toisin kävi, toivottomaksi osoittautuva saattohoito oli jo  alkanut. Talvivaarassa on pahimman arvion mukaan 11 000 000 000 litraa, eli 11 miljoonaa kuutiometriä vettä, joka pitäisi puhdistaa ja purkaa jonnekin. Lisää vettä näyttää lumen muodossa tulevan koko ajan.

Valtion omistajayhtiö Solidium ilmoitti eilen alaskirjaavansa Talvivaaran osakkeet. Sehän tarkoittaa, että Solidium merkkaa kirjapitoonsa Talvivaaran osakkeiden arvoksi nolla euroa. Tänään luin, että Pekka Perä on kesän aikaan muuttanut Luxemburgiin, tehnyt avioehdon ja hakenut sen päälle vielä avioeronkin. Samaan aikaan julkaistiin uutinen, että Talvivaaran entisiä johtajia syytetään käräjillä tahallisista laiminlyönneistä ja ympäristön pilaamisesta. Heitä voivat aikanaan uhata sakot, jopa vankeus ja mittavat vahingonkorvaukset.

Pöljässä päässäni päättelen, että: a) Solidium on luopunut toivosta Talvivaaran suhteen ja b) Pekka Perä tekee omaisuusjärjestelyjä varautuakseen tuleviin korvauksiin -eli niiden maksamatta jättämiseen.

Johtopäätös: On alaskirjauksen aika. Pistän kirjanpidossani Talvivaaran osakkeitteni arvoksi tasan nolla euroa. Sille teolle nauraa kyllä kylän siatkin, mutta mitä isot edellä sitä pienet perässä :)

Tarinan opetuksia: Hyväuskoisia hölmöjä on maailma pullollaan. Se ei pelaa, joka pelkää. Varmakin sijoitusvinkki voi olla pelkkää höttöä -ja se juuri voikin.

Logariasmòs parkaló

Otsikko on kreikkaa ja tarkoittaa "lasku, kiitos".  Syriza otti kreikassa jytkyn. Nyt odotamme jännityksellä kenen maksettavaksi lasku jää. Samassa pöydässä ollaan kaikki joka tapauksessa. Mutta ovatko kreikkalaiset vessassa juuri silloin kun pitäisi vetää käteistä esiin? Maksaako laskun lopulta Alex vai Alexis?

Kefalonia 1984

DC 9-laskeutui Argostolin lentokentälle kesäkuussa 1984. Se oli ensimmäinen kokemukseni ihan erilaisesta maasta kuin Suomi. Ruotsia, Norjaa ja Venäjää kun ei lasketa. Siihen aikaan ei nuoret kierrelleet kaukoidässä reppu selässä, interraili olisi ollut jo kova juttu, mutta eipä sitä "joutanut", kun oli se ainainen työ ja työ. Jäljestäpäin ajatelleen olisi ehkä...no antaa olla

Tulikuuma aurinko iski naamaan heti lentokoneen ovella, lämmin Välimeren tuulahdus sieraimissa. Vuoria, ja oliivipuita näköpiirissä, edessä viikko Välimeren rannalla. Kainuun poika oli lomalla! Ja tuores emäntä kainalossa!

Hotelli oli Kefalonian pienen pääkaupungin Argostolin keskustassa, torin vieressä. Sieltä leijailivat herkullisten souvlakien sulotuoksut matkalaisten nokkaan. Yksi souvlaki maksoi 1,80 mk, halpaa. Valuutta oli drakma, meillä markka. Sattumoisin kreikassa oli vaalikamppailukin meneillään juuri tuolloin. Illalla se alkoi; paikalliset ajelivat autoilla ympäri toria, heiluttelivat eri puolueiden lippuja ja toitottivat torvia yömyöhään. Nea demokrati -huudot jäivät mieleen. Ihan kuin vappu kotimaassa, joka ilta.

Kreikkaa mainostettiin suomessa sukulaiskansana, ainoana rehellisenä välimeren maana, jossa turistia ei huijata eikä tavaroita varasteta. Uimarannalla vesi oli lämmintä, aurinko kuuuma, olut kylmää, palvelu erinomaista ja hinta murto-osa kotimaan hinnasta. Tosin vähän ihmetytti, kun kaljan hinta aleni kanta-asiakkuuden kehittymisen aikana melkein puoleen. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että ensimmäisissä taisi olla hieman ylihintaa.

Rannalla rattopojat potkivat palloa, pallo läheni hiljalleen vaaleanpunertavia pohjoismaiden neitoja. Lopulta, pitkän hivuttelun jälkeen, päästiin lähietäisyydelle ja juttusille. Kuuma lomaromanssi oli valmis kutemaan.

Eksottistakin oli, kun taksikuski pysäytti ja otti ventovieraita ihmisiä kyytiin asiakkailta lupaa kysymättä. Mutta perille päästiin ja hinta puolittui. Käytännöllistä. Retkellä Ithakan saarelle bussikuski nauratti lounaalla naispuolista opasta ja joi samalla pullollisen viiniä matkaevääksi. Sitten vaan pitkin vuoristoteitä niin että alppitorvet raikui, alamäessä kuski löysäsi koko vehkeen vapaalle ja jarrutteli pekällä jalkajarrulla. Pelotti, mutta onneksi tuulilasissa roikkuva pyhimyksenkuva suojasi matkalaisia. Kaipa niin, kun hengissä selvittiin.

Iltasella nautittiin illallinen. Tutuksi tulivat kreikkalaiset lihapullat, mousaka, kreikkalainen salaatti, tśatsiki ja monet muut pettämättömät herkut. Tarjoilija kahmi ranskaleipiä pöytään suoraan auton peräkontista. Päätypalat olivat mustana autonrasvasta, mutta sisäosat kuitenkin ihan puhtaita. Kali oreksi!

Eivät ne helleenit rahassa näkyneet silloinkaan kylpevän, kylissä elettiin perinteiseen malliin. Talot savitiilestä pykättyjä, katolla betoniraudat törröttivät pystyssä rakennuksen keskeneräisyyden merkkinä; Kreikassa ei tarvinnut / -tse?maksaa kiinteistöveroa jos rakennustyö on "kesken". Sähköjohdot roikkuivat pylväissä miten sattuu, pyykkiä pestiin käsin ja ruokakin taisi syntyä avotulella.

Mutta ahkeria he olivat. Ainakin se hotellimme tarjoilijapoika, joka aamukuudelta oli kaatamassa kahvia kuppiin ja iltamyöhällä Metaxaa lasiin. Jokaikinen lomamme päivä! Siivooja veteli huoneen kokolattimaton joka päivä märällä mopilla puhtaaksi! Oli taottava, kun oli sesonki meneillään! Talvella jouti huilailemaan. Turistien lihottamat kissat ammuttiin kuljeksimasta ja mentiin kotiin talvehtimaan.

Lyhyen viikon lopulla sinivalkoiset siivet saapuivat noutamaan marinoituneita suomalaisia matkaajia. Kone nousi ilmaan kohti kotimaan lyhyttä, sateista ja kylmää kesää. Rantarakastajat jäivät kentälle heittelemään lentosuukkoja ja ikusia rakkauden valoja. Osoitteita oli muistettu vaihtaa. Ja uusi romanssi odottelikin jo tullissa.

Jälkeenpäin olen käynyt Kreikan eri saarilla moneenkin kertaan. Ei minulla ole maan suhteen valittamista vieläkään. Ruoka on hyvää, serviisi pelaa, enkä ole kokenut tulleeksi huijatuksi kertaakaan. Sitä saa mitä tilaa, eikö niin, Tsipras?

Vegaani

Puoli Seitsemän (TV1, ti-pe, klo 18.30-) on ihan kelpo ohjelma. Ainakaan se ei sisällä jatkuvia, masentavia talous-, sota taikka terroristiuutisia. Päinvastoin, vieraaan kanssa jutellaan mukavia, väliin näytetään iloisia välipätkiä, huumori kukkii jne. Tosin ohjelman taso on viime aikoina laskenut, mutta jospa parempaa olisi taas luvassa.

Varoitus: Tämä kirjoitelma sisältää kiellettyä markkinointia!

Keskiviikkona ohjelman vieraana oli Katariina Souri. Katahan tuli aikanaan kuuluisaksi suomalaisena Playboy-mallina. Toki hän sen jälkeen on tehnyt muutakin, juontanut, kirjoittanut kirjoja ja maalannut. Tässä ohjelmassa Kata ilmoitti ryhtyneensä vegaaniksi, siis ihmiseksi, joka ei syö mitään eläinperäisiä tuotteita. Tällä tavallaan vegaani suojelee eläimiä -omasta mielestään. Kata oli paikalla tapojensa mukaan huoliteltuna; erinomainen meikki, pirteä olemus ja siisti vaatetus.

Pari asiaa jäi kuitenkin vaivaamaan. Katalla oli tosiaan vankka meikki päällään. Tulikohan hän ajatelleeksi miten paljon kärsivät esim. meikinvalmistajien koe-eläinlaitoksissa olevat kanit, jotka viikosta toiseen istuvat mascarat silmillä ja huulipunaa huulillaan ahtaissa häkeissään vesissä silmin ja rohtuvin huulin? Kaikki vain sen vuoksi, että katakärkkäiset sun muut saisivat meikata itsensä edustavaan kuntoon.

Katalla näytti myös olevan nahkahousut(* jalassaan? Entisenä Mensan jäsenenä hän tuskin kuvittelee, että nahka tulee jostain nahkatehtaasta. Kyllä ne nahkapöksytkin muutaman eläimen hengen vaativat ja materiaali syntyy siinä lihantuotannon ohessa. Kata on muissakin yhteyksissä esiintynyt nahka-asussa, erityisesti moottoripyöräharrastuksensa aikaan. Eikä hänen kenkänsäkään taitaneet kumia olla?

No, tarkoitus ei ollut juuri Souria tässä läimiä, vaan antaa vain ajattelemisen aihetta. Samalla tämä olkoon pohjustuksena seuraaavalle:

* * *

En ole erityisen ympäristötietoinen, en sinne päinkään! Siihen aikaan, kun olin nuori ja kenties vielä vastaanottavainen, ei sellaisia termejä kuin ympäristötietoisuus, kestävä kehitys taikka vastuullinen kuluttaminen ollut olemassakaan, eivätkä nämä arvot liian tiukkaan ole myöhemminkään liimautuneet.

Siihen aikaan jäte- ja teollisuuvedet laskettiin surutta vesistöihin. Jokaisen asuintalon, liikkeen taikka teollisuusrakennuksen takapihalla oli polttouuni, jossa palavat roskat poltettiin taivaan tuuliin -suodattamatta. Palamaton jäte kipattiin kaatopaikoille lajittelematta ja valvomatta. Riistaverisimmät kävivät  haulikolla ampumassa kaatopaikoilla kukoistavia rottalaumoja. Autot savuttivat taivaalle suodattamatta rikkipitoista pakokaasua, joka pian sateli happosateena kaikkien niskaan tasapuolisesti.

Tupakkaa poltettiin kaikkialla. Työpaikoilla ja kotona sauhusi joka paikassa, ei siinä kyselty passiivisen tupakoinnin perään, annettiin palaa vaan. Oppikoulussa kärähdin kielletystä tupakanpoltosta. Kun menin hakemaan jälki-istuntolappua, opettajanhuoneessa leijui niin sankka savupilvi, että jälki-istunnon antaja piti etsiä käsikopelolla. Rehtori antoi koululaislippuvihon linja-autoon kodikkaasti piippu hampaissa.

Televisiossakin poltettiin; Jos puoli seiska olisi esitetty silloin, olisivat vieras ja juontajat pistäneet ohjelman aluksi tupakaksi ja mainostauolla olisi esiintynyt Marlboromies (joka muuten kuoli keuhkosyöpään). Ja: "Colt iskee  miehen makuun, 2.06 rasia". Hyvin ne muistaa!
Samoin Pekka Pouta osoittelisi matalapaineiden tuloa piipunvarrella, näppisi kosketusnäyttöä sillä ja välillä imaisisi leppoisat Clan-sauhut. Sitä varten pitäisi kehitellä erityinen kosketusnäyttöpiippu.

Nykyään tuollainen tuntuu absurdilta, mutta vain 40-vuotta sitten se oli täyttä totta.

Vaan ovatko ajat parantuneet? Nykyään tavaran määrä ja kierto on monikymmenkertainen 70-lukuun verattuna. Omasta mielestämme olemme vastuullisia kuluttajia kun kierrätämme ja vältämme saastuttamista. Samaan aikaan tilaamme netistä estoitta rättejä ja lumppuja, jotka on tuotettu lapsityövoimalla bangladeshilaisessa hikipajassa. Lapset, joiden pitäisi olla koulussa, ompelevat 12/6 meille halpa-arvoisia vaatteita, jotka kuljetetaan maapallon toiselle puolelle. Jos hikipaja syttyy palamaan, saattavat työntekijät palaa mukana, kun omistaja on pistänyt tehtaansa ovet lukkoon ulkopuolelta. So not, kyllähän kehitysmaissa lapsia riittää.

Toisaalla lapset kaivavat harvinaisia metalleja paljain varpain savikuopissan, että me saisimme jatkuvasti yhä parempia älylaitteita, jotka pyörittäisivät yhä useampia ja turhempia äppsejä aina vaan nopeammin ja nopeammin. Vanhat risteilijät ajetaan Intiassa rantahietikolle jossa miehet flipflopit (varvassandaalit) jalassaan alkavat polttoleikkaamaan niitä kappaleiksi. Jatkokäsittelystä emme tiedä mitään...

Olemme siis globalisaation lisäksi ulkoistaneet myös saastuttamisen. Mitäpä nuo kaukomaiden onglmat meitä haittaa, kunhan täällä elämme nyt ympäristöystävällisesti. Olemme kierrättäneet myös omantuntomme, se on puhdas -siinä taitaa olla suodatin?

Onko minusta siis tullut ympäristöuskovainen viherpiipertäjä? No ei tosiaan, kunhan urputan. Suosittelen kuitenkin kaikille Heikki Aittokosken kirjaa Narrien laiva. Siitä saa hieman laajemman käsityksen millaisen pallon mukana tässä oikein pyöritään.

*) Ps. Jos ne olivat animalian hyväksymiä meikkejä ja/tai keinonahkapöksyt niin Katalle pahoittelut  :)

Ikänäköä

Tasan 42 vuotta sitten sain kuorma-auton ajokortin. Se oli suuri päivä se! Kaikkineen kortti maksoi 1060 markkaa, eli nykyrahassa n. 1300 euroa. Nythän vastaava maksaa kuulemma tuhansia euroja ja sitä varten joutuu suorittamaan melkein alemman korkeakoulututkinnon sekä vielä uusintakoulutuksia tuon tuosta. Meikäläisen nuoruudessa moottoiripyöräkortinkin sai samalla kun autokortin ja sillähän tuota mopoakin on osannut ajaa ihan asiallisesti...

ABC-kortin haltija joutuu kuitenkin käymään lääkärintarkastuksessa 50. ikävuoden jälkeen joka viides vuosi. Ja nyt se huki iski taas päälle. Tähän asti tarkastukset ovat sujuneet jouhevasti, mutta nyt ei kaikki mennytkään ihan niinkuin Strömsössä...

Lääkärin vastaanottoajan sai sujuvasti yksityiseltä lääkäriasemalta. Tohtori tutki kuuloa, keuhkoja ja kyseli muistin perään. Käski vielä piirtää kellon, ja siihen kellonajan 11.10. Sitten katsottiin näköä. Pään sivulta lähenevä kynä näkyi riittävän syrjästä. Näkötaulun edessä ne ongelmat alkoivat; ilman laseja en alimpia rivejä nähnyt, lasien kanssa kyllä. Lääkäri puhkui ja käski arvailla uudestaan.
(Muistan ajat, kun näin oppilaiden elektroniikkatöissä pienenpienen transistorin numerot ja vastusten värikoodit -ilman laseja tietenkin. Ja näkötaulusta joka numeron alanurkkaan asti. No lukulasit ovat olleet jo parikymmentä vuotta ja kaukolasitkin vsta 2008.)

Todistusta kirjoittaessa paljastuu karu totuus; jos olisin nähnyt vasemmalla silmällä yhden vielä pienemmän numeron niin lääkäri olisi antanut todistuksen moitteettomasta näöstä. Ja sillä selvä, mutta kun ei...

Ei muuta neuvoa, kun mennä kuvaamoon, ajokortiin tarvitaan vielä paperikuvat! Onneksi muistan, että myös passi vanhanee maaliskuussa. Samalla reissulla Kajaanin Digikuvapisteen rouva ottaa sähköiset kuvat passihakemusta (voi tehdä verkossa) varten ja lähettää ne suoraan viranomaiselle. Siellähän ne ovat, tekstiviesti vahvistaa asian.

Sitten vielä poliisiasemalle ja ajokorttihakemus sisään. Uusi kortti tulee aikaanaan, maksaa onneksi vain 12 euroa. Uudessa kortissa lukee: "Käytettävä silmälaseja kuorma-autolla ajettaessa".

Menin lääkärin vastaanotolle klo 9.25. Poliisiasemalta lähdin klo 10.28. Siinä välissä siis lääkärintarkastus, kuvat ja ajokorttihakemus sisään! Kyllä meillä Suomessa asioiden hoitaminen sujuu -tai ainakin Kajaanissa...

En ole ajanut kuorma-autoa vuosikymmeniin. Voisiko joku antaa minun ajaa kuorma-autolla edes vähän matkaa -kun on kohta tuo uusi korttikin? Ajaisin sitä silmälasit päässä :)

Remppahommaa

Tarvitaan yksi uuttera emäntä ja yksi laiskanpulskea, joutilas ukko, ja remontti voi alkaa. Varoitus: Tämä kirjoitelma sisältää remonttiohjeita ja tuotesijoittelua!

Pientä pintaremonttia

Onhan siitä vuosia puhuttu; luonnonväriset -eli ruskeat- paneelikatot on maalattava valkoisiksi. Tähän asti olen onnistunut laistamaan homman kaikenmaailman, erityisesti työelämän kiireisiin liittyvillä, verukkeilla. Nyt on sekin tekosyy pois, joten soffalta joutuu nousemaan ja aloittamaan oikeat työt.

Pojan entinen huone ensin. Sieltä on tapetitkin vaihdettava, voe hyvä ihme. Tapettien poisto onnistuu, kun ostaa tapetinpoistoainetta (= tavallista liisteriä kymmenkertaisella hinnalla:). Sitä sitten sivellään seinään ja vedetän tapetti tyylikkäästi irti. No, meillä se lähtee postimerkin kokoisina kappaleina. Kyllä riittää urkkoa tapetinpoistossa! Mutta työ neuvoo tekijäänsä, kohta alkaa tapetti tippua vähintään puoli vuotaa kerralla. Listat myös irti -onkohan vanhoista mihinkään vai ostetaanko uudet?

Tapetin poiston jälkeen pestään paneelikatto maalinpesuaineella. On tiukkaa kamaa, sen kanssa saa olla varovainen. Ja huuhdellaan. Ennen maalausta ei onneksi tarvitse seiniä peittää, vain lattia. Tikkurilan paneelikattomaalia (K-rauta 113 eur, Prisma 99 eur / 9 ltr.) siveltimellä pintaan. Kolmeen kertaan. Suosittelen valitsemaan parhaan sivellinmallin (9, 95 eur.) ja siihen varren, jolloin maalaaminen sujuu maan tasalta. Mitä nyt koko ukko on kohta yltä päältä maalissa...

Tapetin valinta on iso homma. Värisilmästä löytyy sopivat ja yllätysyllätys; isännän valinnat voittavat. Ei muuta, kun rullat kainaloon ja hommiin. Tapetit  nousevat seinille vanhalla rutiinilla. Sitten vaan listat paikalleen, joo on taas kieroa nurkkaa ja sopimatonta jiiriä...

Seuraavana onkin keittiön, olohuoneen ja eteisen katot. Ensin keittiö ja eteinen. Pintojen suojaaminen on aivan älytön työ, joka paikka on peiteltävä muovilla. Kohta ei ole asiaa vessaan, jääkapille, eikä uloskaan. Ole siinä sitten...

Ja taas maalataan; kolmeen kertaan, välillä kuivatellaan. Haetaan lisää maalia ja muovia, syödään ulkona (siis ravintolassa). Maalaminen kestää toista tuntia, listojen  poistaminen, pintojen suojaaminen ym. kestää toista päivää!

Viikko tätä on nyt tehty, ollaan voiton puolella? Enää pitää maalata olohuoneen katto kolmanteen kertaan, listat on kanssa maalattava. Sitten vielä tyttären entisen huoneen katto, makuuhuoneen katto, listojen asentaminen, siivous, kalusteiden kantaminen paikalleen.... ei ole omakotiasukkaalla työstä puutetta.

Jokaiselle työhullulle suosittelen sisäkattojen maalausremppaa, sopivaa jumppaa sohvaperunallekin :)