Aamulla pitää alkaa huolehtimaan kotimatkan järjestelyistä. Kamat kasaan ja liikkeelle. Los Angelesiin on vain 50 mailia, joten ajomatka sujuu joutuisasti. Tarkistamme ensin, että navigaattorin "aja kotiin"-käsky toimii. Koti on siis Jeepin koti, Dollar-autovuokraamo. Toimiihan se, mutta kun on paljon aikaa, voi suunnata tutustumaan Venice Beachiin, joka on jo viime matkan muistin mukaan melkoinen menomesta.
Eikä petä nytkään! Kilometrejä pitkä rantawalk täynnä erilaisia putiikkeja, jotka myyvät lähinnä ruokaa, t-paitoja, tatuointeja, krääsää ja erikosempana kannabiksen lääkinnällistä kokeilua ("The Green Doctors"), 40 dollaria, kiitos, mutta ei kiitos! Entäpä nämä hipit ja irtolaiset! Satoja pummeja makoilemassa täkkien alla, onnekkaimmat teltassa. Joku puuhaa jotain käsityötä, hiekkaveistosta tai muuta, mutta melkoinen osa kaivelee roskiksia ja syö sieltä toisten jätteitä. Eräskin nakkelee ensin osan roskisateriastaan paikallisille lokeille, jotka kirkuen tappelevat jämistä. Ja sitten vaan loput omaan naamaan. Roskaruokaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Rannalla on toki myös tavan kansaa kaikista kansanluokista viettämässä sunnuntaipäivää tai kävelemässä muuten vaan. Mukava paikka, ei tällaista kotomaassa olekaan.
Auton palauttaminen sujuu mallikkaasti, firman bussi tuo Tom Bradley -lentokentälle ja odottaminen voi alkaa. Edessä on 11 tunnin lento Pariisiin ja sen jälkeen parin tunnin odotus Helsingin koneeseen. Ei muuten ole tuollaiset puolen vuorokauden lentomatkat mitään makeinta herkkua. Nyt on sunnuntai-ilta, paikallista aikaa, saavumme kotimaahan hieman ennen puoltayötä maanantain ja tiistain välissä. Siinä kun kelloja pitää ruuvaa vielä kymmenen tuntia etiäppäin niin aika kuluu nopsaan. Sitten vaan 560 napakkaa kilometriä Volvolla Kajaaniin ja reissu olisi paketoitu.
3237 mailia jäi taakse ameriikan raitilla. Kaikki meni hyvin -ainakin tähän asti, ja toivottavasti loppuunkin.
Ps. Tunti piti vielä jonottaa seisaallaan ennen kun pääsi matkatavaroista eroon. Onneksi Musta Kortti avasi Skyteam-loungen ovet. Alkaa pikkuhiljaa näkyä valoa tunnelin päässä...
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
lauantai 29. marraskuuta 2014
Olipa hyvä reissu!
Kuusikymmentäluvun puolivälissä istui hyrynsalmelaisen rintamamiestalon mustavalkoisen television ääressä kiiluvasilmäinen kymmenvuotias poika. Televisisossa meni sarja Bronson, jossa sankari ajoi harrikalla läpi amerikan joutuen tietenkin joka jaksossa erilaisiin seikkailuihin. Tuo sarja teki siihen poikaan melkoisen vaikutuksen. Niin ison, että unelmani toteutui, montakin kertaa.
Olen nyt ajanut Harley-Davidsonilla kaksi pitkää matkaa pitkin ja poikin Yhdysvaltoja. Autolla ajeltiin tuolla pohjoisemmalla puolella vv. 2004 ja 2010 muutamia tuhansia kilometrejä. Nyt olemme ajaneet noin kolmetuhatta mailia (3237) Kaliforniassa, Nevadassa ja Arizonassa. Kaikkiaan kilometrejä on tässä maassa kertynyt lähes 20 000. Yhden pikkupojan unelma on nyt, viitisenkymmentä vuotta myöhemmin täyttynyt. Korkojen kanssa.
Mieti tarkkaan mitä haluat koska voit hyvinkin saada sen!
Aamulla siirryimme Laguna kanjonin seutuville ajatuksena kävellä hieman maastossa. Vaelluspolkujen parkkipaikolla on automaatit joissa vaaditaan 3 taalan pysäköintimaksu. Maksu siitä, että saa pysäköidä polun alkuun! Melkein maksoin kunnes huomasimme kyltin, jossa ilmoitettiin, että polun varrella vaanivat ehken puumat. Hyvähän se olisi jos suomalaiset puumat vaanisivat tällaista ikäkupea, mutta kun ne ovat ihan oikeita puumia (mountain lion). Näin ollen emäntä ei uskaltanut vaellukselle, ei puhettakaan!
Siispä kaupunkiin, käppäilyä, pizzaa, lepäilyä jne. Huomenna on siirryttävä losiin, palautettava auto ja suoriudutava kotimatkalle. Hommaa riittää huomiseksiksin.
Laguna Beach on pikkuinen surffaus-ja taiteilijakylä. Worth seeing!!
Olen nyt ajanut Harley-Davidsonilla kaksi pitkää matkaa pitkin ja poikin Yhdysvaltoja. Autolla ajeltiin tuolla pohjoisemmalla puolella vv. 2004 ja 2010 muutamia tuhansia kilometrejä. Nyt olemme ajaneet noin kolmetuhatta mailia (3237) Kaliforniassa, Nevadassa ja Arizonassa. Kaikkiaan kilometrejä on tässä maassa kertynyt lähes 20 000. Yhden pikkupojan unelma on nyt, viitisenkymmentä vuotta myöhemmin täyttynyt. Korkojen kanssa.
Mieti tarkkaan mitä haluat koska voit hyvinkin saada sen!
Aamulla siirryimme Laguna kanjonin seutuville ajatuksena kävellä hieman maastossa. Vaelluspolkujen parkkipaikolla on automaatit joissa vaaditaan 3 taalan pysäköintimaksu. Maksu siitä, että saa pysäköidä polun alkuun! Melkein maksoin kunnes huomasimme kyltin, jossa ilmoitettiin, että polun varrella vaanivat ehken puumat. Hyvähän se olisi jos suomalaiset puumat vaanisivat tällaista ikäkupea, mutta kun ne ovat ihan oikeita puumia (mountain lion). Näin ollen emäntä ei uskaltanut vaellukselle, ei puhettakaan!
Siispä kaupunkiin, käppäilyä, pizzaa, lepäilyä jne. Huomenna on siirryttävä losiin, palautettava auto ja suoriudutava kotimatkalle. Hommaa riittää huomiseksiksin.
Laguna Beach on pikkuinen surffaus-ja taiteilijakylä. Worth seeing!!
perjantai 28. marraskuuta 2014
Teemua tapaamassa
Hiltonin hillitty atmösphääri vaihtuu San Diegon moottoriteiden melskeeseen. On Black Friday. Päivä on se, jolloin ameriikan joulukausi avautuu ja kaupoissa annetaan oikein kunnon alennuksia. Doorbreaker on termi, jonka suomalainen vastine on sisäänheittotuote. 50 tuuman tauluteevee 199 dollarilla innostaa ostavaa kansaa, jotkut jonottavat sitä koko kiitospäivän ja yön, siihen asti, kun kaupat aamuyöllä avautuvat. Muutamat kaupat avaavat jopa kiitospäivän iltana. Mietipä, että jouluale alkaisi meillä jouluaattoiltana! Black Friday on muuten saanut nimensä kun tänään kauppiaat uskovat, että lopulta firman tase kääntyy punaiselta mustalle, eli plussalle. Tämä kansa elää luotolla, autoista saisi hyviä tarjouksia ja tuhansien kylkiäiset päälle. Yhdessäkään automainoksessa ei kerrota auton käteishintaa, vain kuukausierän suuruus, "only"...
Kaikilla Black Friday ei mene ihan putkeen; televisiossa raportoidaan, että useita tavallisia tossunpohjan kuluttajia on jouduttu pidättämään heidän tapellessaan tuotteista kaupan jonossa. Ei ole kaksista sekään, joutua putkaan pitkän jonottamisen jälkeen. Milloin saamme kotosuomeen tämän reippaan kaupankäynnin tavan?
Ajellaan kohti Laguna Beachia, joka on kotimme parin viimeisen matkapäivän ajan. Saavumme sujuvasti Selanne Steak Tavernin eteen. Paikka on kiinni, avoinna vain klo 17-, eikä edes joka päivä. Tyylikäs ravintola rantakadun varrella. Ehkä kuitenkin liian kallis ja vaativa paikka meidän kuteillemme. "Nice place", toteaa ohikulkija, kun kuvaamme ravintolaa. Vaimo ostaa sticky bunin ja kahveet viereisestä leipomosta. Tähyilemme Teemua. Ei näy miestä nyt.
Käppäillään rantakatua eestaas. Pizzerian omistajalla on kuulemma suomalainen vaimo, Woipioita nimeltään. Lähetämme terviisiä. Kaikki rantakaduthan ne maailmassa on samanlaisia, ei niin uutta. Ostanpa kuitenkin tyylikkään kesähatun kaljun peitoksi. Hyvä kauppa, erinomainen palvelu. 38 taalaa. Plus tax! Täällä jokaiseen hintaan tulee kassalla vero päälle, se pitää huomioida. Ja Kaliforniassa osataan vielä periä turistitaxikin, pari dollaria per ostos. Kaiken saisi varmaan takaisin lentokentällä ahkeran paperisodan jälkeen? Ei jaksa.
Pikkuhiljaa ajellaan majapaikkaan, Laguna Beach Cliffs Inn. Oikein mukava majoitus ja erinomainen palvelu. Autokin saa sijansa oikein katon alla. Illalla tiirailen omalta parvekkeelta; Laguna Beachin asukkaiden valot kiiltävät vuorella, oikealla kuohuu meri. Lämpöä on vielä illalla parikymmentä astetta, tarkenee...
Kaikilla Black Friday ei mene ihan putkeen; televisiossa raportoidaan, että useita tavallisia tossunpohjan kuluttajia on jouduttu pidättämään heidän tapellessaan tuotteista kaupan jonossa. Ei ole kaksista sekään, joutua putkaan pitkän jonottamisen jälkeen. Milloin saamme kotosuomeen tämän reippaan kaupankäynnin tavan?
Ajellaan kohti Laguna Beachia, joka on kotimme parin viimeisen matkapäivän ajan. Saavumme sujuvasti Selanne Steak Tavernin eteen. Paikka on kiinni, avoinna vain klo 17-, eikä edes joka päivä. Tyylikäs ravintola rantakadun varrella. Ehkä kuitenkin liian kallis ja vaativa paikka meidän kuteillemme. "Nice place", toteaa ohikulkija, kun kuvaamme ravintolaa. Vaimo ostaa sticky bunin ja kahveet viereisestä leipomosta. Tähyilemme Teemua. Ei näy miestä nyt.
Käppäillään rantakatua eestaas. Pizzerian omistajalla on kuulemma suomalainen vaimo, Woipioita nimeltään. Lähetämme terviisiä. Kaikki rantakaduthan ne maailmassa on samanlaisia, ei niin uutta. Ostanpa kuitenkin tyylikkään kesähatun kaljun peitoksi. Hyvä kauppa, erinomainen palvelu. 38 taalaa. Plus tax! Täällä jokaiseen hintaan tulee kassalla vero päälle, se pitää huomioida. Ja Kaliforniassa osataan vielä periä turistitaxikin, pari dollaria per ostos. Kaiken saisi varmaan takaisin lentokentällä ahkeran paperisodan jälkeen? Ei jaksa.
Pikkuhiljaa ajellaan majapaikkaan, Laguna Beach Cliffs Inn. Oikein mukava majoitus ja erinomainen palvelu. Autokin saa sijansa oikein katon alla. Illalla tiirailen omalta parvekkeelta; Laguna Beachin asukkaiden valot kiiltävät vuorella, oikealla kuohuu meri. Lämpöä on vielä illalla parikymmentä astetta, tarkenee...
torstai 27. marraskuuta 2014
Voi harmi, Armi
Päivä alkoi reippaalla ajelulla aavikon halki. Nyt aavikko muistuttikin Saharaa, hiekkadyynejä, niiden välissä asuntovaunualueita ja hiekkakirppuja (autoja, joilla ajetaan dyyneillä). Normaalia lomahommaa, onhan kiitospäivä.
Kiitospäivä on vuoden suurin juhla Yhdysvalloissa. Ja sen huomaa, liikenne hiljenee ja virastot, koulut ja monet kaupatkin ovat kiinni. Ihmiset nauttivat läheistensä kanssa kalkkunapäivällisen ja kiittävät kaikesta hyvästä mitä heillä on. Ja sitähän näköjään on, paitsi sillä vanhuksella, joka ihan vieressämme kaivoi roskiksesta vajaaksi jätetyn juomamukin ja ryyppäsi sen tyhjäksi. Telkussa esitellään tuhansia kalkkunan valmistamiseen liittyviä vinkkejä, ihan niinkuin meillä kinkun kanssa joulun alla tehdään.
Noustaan vuoren yli (4400 jalkaa korkeutta). Matkalla on kaksi rajatarkistusta! Olemme ihan Meksikon rajalla. Sieltä tulee joka yö pakolaisten virta. Ihmisten, joita ilman tämän maan talous lakkaisi pyörimästä. Toinen piste ilmoittaa ottaneensa kiinni yli 500 laitonta siirtolaista, yli 600 rikollista ja takavarikoineensa yli 3000 kiloa huumeita. Ihan tehokasta toimintaa. Meikäläisen turpavärkki kelpaa sellaisenaan, "Happy thanksgiving, sir", ja matka jatkuu.
Heti kun saavumme Kaliforniaan maisema muuttuu, puut ja metsät nousevat pääosaan, on paljon hedelmällisempää kuin Arizonassa. Ei ihme, että täällä pärjätään, Kalifornia on maailman 8. suuron talous. Minusta koko osavaltio on ehkä parasta mitä maa päällään kantaa, edellyttäen, että luottokortilla on on katetta...
La Jolla, Kalifornia. Pikkukaupunki San Diegon kyljessä. Täällä asuu Armi Kuusela, muinainen superjulkkiksemme. Tähyämme tavaratalon pysäköintipaikalla Armia pitkään. Ei näy. Siirrymme rantakaduille, ei Armia. Lainelautailijoita, harppuunakalastajia ja muuten vain joutilaita nauttii kuuman iltapäivän pilvettömästä auringonpaisteesta. Voi harmi, Armi, kuinka olisimme halunneet sanoa terveiset kotiseudulta. Armihan on Muhoksen tyttölöitä, joka nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi.
Aina niin avulias Trivago arpoi majapaikaksi Hilton La Jolla Torrey Pinesin. Ehdottomasti kelvollinen majapaikka kaikilla lisävarusteilla. Ja mikä auringonlasku Tyynenmeren taakse! Kohta se kotimaassa nousee...ai niin eipä taidakaan? Ainoa, joka jää hieman kaivelemaan on, että ei saatu turkeydinneriä tänään.
Hilton kustansi muuten 71 euroa yö, ja kun vertaa toissayön Motel kuutoseen, on ero merkittävä. Vastaanotossa olen taas Sir! Kyllä se niin hivelee. Siteeraisin rouva Hyacinth Bückeeta sanomalla, että olemme meidän tasoisten ihmisten paikassa. Viimemainittu kannattaa ottaa melkoisena hüümöripläjäyksenä.
Suomessa näyttää huomenna (siellä jo tänään) olevan "Älä osta mitään"-päivä. Täällä taas on huomenna Black Friday. Ihan päinvastainen "Osta kaikki mitä irti saat" ja säästä! Siitä se riemu vasta repijää...mutta se on huomenna se.
Kiitospäivä on vuoden suurin juhla Yhdysvalloissa. Ja sen huomaa, liikenne hiljenee ja virastot, koulut ja monet kaupatkin ovat kiinni. Ihmiset nauttivat läheistensä kanssa kalkkunapäivällisen ja kiittävät kaikesta hyvästä mitä heillä on. Ja sitähän näköjään on, paitsi sillä vanhuksella, joka ihan vieressämme kaivoi roskiksesta vajaaksi jätetyn juomamukin ja ryyppäsi sen tyhjäksi. Telkussa esitellään tuhansia kalkkunan valmistamiseen liittyviä vinkkejä, ihan niinkuin meillä kinkun kanssa joulun alla tehdään.
Noustaan vuoren yli (4400 jalkaa korkeutta). Matkalla on kaksi rajatarkistusta! Olemme ihan Meksikon rajalla. Sieltä tulee joka yö pakolaisten virta. Ihmisten, joita ilman tämän maan talous lakkaisi pyörimästä. Toinen piste ilmoittaa ottaneensa kiinni yli 500 laitonta siirtolaista, yli 600 rikollista ja takavarikoineensa yli 3000 kiloa huumeita. Ihan tehokasta toimintaa. Meikäläisen turpavärkki kelpaa sellaisenaan, "Happy thanksgiving, sir", ja matka jatkuu.
Heti kun saavumme Kaliforniaan maisema muuttuu, puut ja metsät nousevat pääosaan, on paljon hedelmällisempää kuin Arizonassa. Ei ihme, että täällä pärjätään, Kalifornia on maailman 8. suuron talous. Minusta koko osavaltio on ehkä parasta mitä maa päällään kantaa, edellyttäen, että luottokortilla on on katetta...
La Jolla, Kalifornia. Pikkukaupunki San Diegon kyljessä. Täällä asuu Armi Kuusela, muinainen superjulkkiksemme. Tähyämme tavaratalon pysäköintipaikalla Armia pitkään. Ei näy. Siirrymme rantakaduille, ei Armia. Lainelautailijoita, harppuunakalastajia ja muuten vain joutilaita nauttii kuuman iltapäivän pilvettömästä auringonpaisteesta. Voi harmi, Armi, kuinka olisimme halunneet sanoa terveiset kotiseudulta. Armihan on Muhoksen tyttölöitä, joka nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi.
Aina niin avulias Trivago arpoi majapaikaksi Hilton La Jolla Torrey Pinesin. Ehdottomasti kelvollinen majapaikka kaikilla lisävarusteilla. Ja mikä auringonlasku Tyynenmeren taakse! Kohta se kotimaassa nousee...ai niin eipä taidakaan? Ainoa, joka jää hieman kaivelemaan on, että ei saatu turkeydinneriä tänään.
Hilton kustansi muuten 71 euroa yö, ja kun vertaa toissayön Motel kuutoseen, on ero merkittävä. Vastaanotossa olen taas Sir! Kyllä se niin hivelee. Siteeraisin rouva Hyacinth Bückeeta sanomalla, että olemme meidän tasoisten ihmisten paikassa. Viimemainittu kannattaa ottaa melkoisena hüümöripläjäyksenä.
Suomessa näyttää huomenna (siellä jo tänään) olevan "Älä osta mitään"-päivä. Täällä taas on huomenna Black Friday. Ihan päinvastainen "Osta kaikki mitä irti saat" ja säästä! Siitä se riemu vasta repijää...mutta se on huomenna se.
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Yumankauta juu nääs päivää!
Motel 6 -ketju ei ole hyvä valinta. Aamupalalla leivälle ei ollut muuta päällistä kun ylähuuli. Ei voita, ei munia. Kahvia sentään. Pikku pilis Tucsonissa, Botnical Garden ja downtown. Rähäjäinen ja laaja kaupunki, jossa kuitenkin lähialueineen n. miljoona asukasta. Eipä häntä uskoisi. Matkat on pitkiä, viisi mailia keskustaan ei ole matka eikä mikään.
Suunnaksi Yuma. Kuvitteleppa, että lähdet Helsingistä Kajaaniin autolla. Koko matka olisi autiomaata, jossa kasvaa korkeita kaktuksia ja pensaantuppaita. Pölyä, hiekkaa, kuumaa. Vuoria taustalla. Ensimmäiset 50 mailia 3-4 kaistaa viivasuoraa tietä, jossa porukalla painetaan 130 kmh, rekat kanssa. Ramasee. Sitten junction (risteysalue), jossa saa valita lähteekö hän itään, länteen, pohjoiseen vai etelään. "Go West yong man", sanoi jo ammoinen presidentti. Siispä west! Tie muuttuu kaksikaistaiseksi, mutta vauhti ei ainakaan vähene. Porukkaa alkaa lappautua kohti huomenna alkavaa lomaa ja kalkkunapäivää. Autojen perässä kaikenlaista kulkinetta ja pitkän viikonlopun lomalla tarvittavaa muuta roinaa. Matkalaukkuja ja vessapaperirullia pickuppien lavoilla. Eilen jo oli ennakkkoon ammuteevessä perheitä, joiden kiitospäivänä aterialla kiskomaa kalorimäärää per hlö laskettiin. Nuori tyttö oli tempaissut yhdellä istumalla 3290 kcal. Voitti perheen kisan.
Yumaan tullaan lopulta. Ollaan ihan Meksikon rajalla, espanja on yleisempi kieli. Bensa halpenee edelleen, 253 senttiä gallona. Laskekaapa itse! Asuntoauton omistaja laskee satoja litroja tankkiin. Valtava kauppakeskus hotelin vieressä, toisella puolella katua. Ajellaan sinne ja tänne ja käydään kaupoissa. Halpakaupasta haetaan vielä elintarvikkeita. Hampton Inn on loistava ketju, suosittelen. Tämähän se tuli eilen trivagosta varattua. Buukkaus sujuu kuin rasvattu, ei muuta kun tavarat kärryyn ja inessiiviin.
Huoneessa katsotaan kauppalaskua. Taisi tulla veden hinta havaittua kaupassa väärin; katsottiin, että onpa halpaa Eviania(!). Ei ollut, 6x0,5 l maksoi 27,99 dollaria. Samassa kaupassa 1,75 litraa tiukkaa vodkaa maksaisi 10 dollaria. Mitäpä maksaa Tallinnassa? Ostinko? No en sano...
Navikaattori haluaa mennä takaisin kauppakeskukseen, joka on tien toisella puolella. Tie on nelikaistainen katu suuntaansa ja vieressä risteää vielä leveämpi paana. Ei pääse emäntä kävellen ollenkaan parinsadan metrin päähän. Ei ole jalkakäytäviä, ei suojateitä ja kerjäläisiä vielä pientareella pelokkeena. Kaikkialle mennään autolla, mutta ei nyt. Muuten: Eipä tarvi tässä maassa vuosikausia soteuudistusta pohtia. Sossun täti kirjoittaa tussilla pahvilappuun "Anything helps" ja käskee mennä kyltin kanssa ruuhkaiseen valoristeykseen käppäilemään.
Minun kyltissäni lukee: "God, guns and guts made America Free! Keep it that way!" Tuliainen, itselle.
Säätiedote lyhyesti: Pilvetön taivas, hellettä. Thank You Lord!
Suunnaksi Yuma. Kuvitteleppa, että lähdet Helsingistä Kajaaniin autolla. Koko matka olisi autiomaata, jossa kasvaa korkeita kaktuksia ja pensaantuppaita. Pölyä, hiekkaa, kuumaa. Vuoria taustalla. Ensimmäiset 50 mailia 3-4 kaistaa viivasuoraa tietä, jossa porukalla painetaan 130 kmh, rekat kanssa. Ramasee. Sitten junction (risteysalue), jossa saa valita lähteekö hän itään, länteen, pohjoiseen vai etelään. "Go West yong man", sanoi jo ammoinen presidentti. Siispä west! Tie muuttuu kaksikaistaiseksi, mutta vauhti ei ainakaan vähene. Porukkaa alkaa lappautua kohti huomenna alkavaa lomaa ja kalkkunapäivää. Autojen perässä kaikenlaista kulkinetta ja pitkän viikonlopun lomalla tarvittavaa muuta roinaa. Matkalaukkuja ja vessapaperirullia pickuppien lavoilla. Eilen jo oli ennakkkoon ammuteevessä perheitä, joiden kiitospäivänä aterialla kiskomaa kalorimäärää per hlö laskettiin. Nuori tyttö oli tempaissut yhdellä istumalla 3290 kcal. Voitti perheen kisan.
Yumaan tullaan lopulta. Ollaan ihan Meksikon rajalla, espanja on yleisempi kieli. Bensa halpenee edelleen, 253 senttiä gallona. Laskekaapa itse! Asuntoauton omistaja laskee satoja litroja tankkiin. Valtava kauppakeskus hotelin vieressä, toisella puolella katua. Ajellaan sinne ja tänne ja käydään kaupoissa. Halpakaupasta haetaan vielä elintarvikkeita. Hampton Inn on loistava ketju, suosittelen. Tämähän se tuli eilen trivagosta varattua. Buukkaus sujuu kuin rasvattu, ei muuta kun tavarat kärryyn ja inessiiviin.
Huoneessa katsotaan kauppalaskua. Taisi tulla veden hinta havaittua kaupassa väärin; katsottiin, että onpa halpaa Eviania(!). Ei ollut, 6x0,5 l maksoi 27,99 dollaria. Samassa kaupassa 1,75 litraa tiukkaa vodkaa maksaisi 10 dollaria. Mitäpä maksaa Tallinnassa? Ostinko? No en sano...
Navikaattori haluaa mennä takaisin kauppakeskukseen, joka on tien toisella puolella. Tie on nelikaistainen katu suuntaansa ja vieressä risteää vielä leveämpi paana. Ei pääse emäntä kävellen ollenkaan parinsadan metrin päähän. Ei ole jalkakäytäviä, ei suojateitä ja kerjäläisiä vielä pientareella pelokkeena. Kaikkialle mennään autolla, mutta ei nyt. Muuten: Eipä tarvi tässä maassa vuosikausia soteuudistusta pohtia. Sossun täti kirjoittaa tussilla pahvilappuun "Anything helps" ja käskee mennä kyltin kanssa ruuhkaiseen valoristeykseen käppäilemään.
Minun kyltissäni lukee: "God, guns and guts made America Free! Keep it that way!" Tuliainen, itselle.
Säätiedote lyhyesti: Pilvetön taivas, hellettä. Thank You Lord!
tiistai 25. marraskuuta 2014
trivago.fi
Siunattu trivago.fi -sivu. Matkalaisen hakuakentti. Jo löytyi Yuamasta taas hyvä huone edulliseen hintaan. Olen käyttänyt kymmeniä kertoja ja aina toimii. Suosittelen!
High Chapparal!
Eilen aamulla kanjonilta lähtiessä huomasin, että vesipullo oli jäätynyt yöllä auton sisälle! Tänä aamuna Anthemissa oli jo kymmenen aikaan Outletin pihalla istuskellessa kesäisen lämmintä. iltapäivällä nousi yli pariinkymmeneen.
Phonexissa tutustuimme Pueblo Grande Museumissa Hohokam-intiaanien muinaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Taas kiinitti huomiota miten siististi ja toimivaksi kaikki nämä museot ja näyttelyt on järjestetty. Ei moitteen sijaa.
I-10 vetää etelään juohealla 80 mailin tuntivauhdilla. Aavikolla tulee junia vastaan, onneksi omilla raiteillaan. Junissa on 3-4 veturia ja pituutta mailin verran. Joka vaunussa on kontteja kahdessa kerroksessa. Aika paljon tavaraa liikkeellä yhdessä junassa. Kaktukset tulivat eilen maisemaan, aavikoilla kasvaa parikymmenmetrisiä kaktuksentolppia niinkuin meillä mäntyä.
Tucsonista löytyy Old Tucson-niminen villin lännen kaupunki ja entinen elokuvastudio. Täällä ne länkkärit on tehty! Lavaste on toiminut vuodesta 1939 ja vielä viime vuosituhannen lopullakin on tehty joitain kuvia. Ja täällä se onkin se aito ja oikea High Chapparal, Bonanzan kaupunki ja Pieni talo preerialla- ympäristö. Näyttelijöiden aitoja rooliasuja on näytillä ja kuvia elokuvista ja sarjoista paljon. Saluunassa laulaa tyttötrio ja esittää valkokankaalla pätkiä elokuvista. Valitettavasti kaksintaisteluja ei näin talviaikana ole, mutta postivaunut ja juna kulkevat. Mukava tepastella samoja katuja, joilla John Wayne, Michael Landon ja kumppanit ovat aikanaan työtään tehneet. Huviksi meille.
Uutiset on kuivaa kamaa; Fergusonin mellakoita ja Bill Cosbyn ammoisia väkiisinmaakaamisjuttuja puidaan tunnista toiseen. Torstain kalkkunapäivä ja sitä seuraava Black Friady on toki myös mukana monella tavalla. Ostaisiko auton? Mustana perjantainaa saisi 1000 dollarilla ladatun Visa -kortin kaupan päälle. Euroopasta ja Ukrainasta ei mainita mitään, puhumattakaan koto-suomesta. Onnenpyörä sen sijaan pyörii justiinsa nyt paikalliskanavalla.
Phonexissa tutustuimme Pueblo Grande Museumissa Hohokam-intiaanien muinaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Taas kiinitti huomiota miten siististi ja toimivaksi kaikki nämä museot ja näyttelyt on järjestetty. Ei moitteen sijaa.
I-10 vetää etelään juohealla 80 mailin tuntivauhdilla. Aavikolla tulee junia vastaan, onneksi omilla raiteillaan. Junissa on 3-4 veturia ja pituutta mailin verran. Joka vaunussa on kontteja kahdessa kerroksessa. Aika paljon tavaraa liikkeellä yhdessä junassa. Kaktukset tulivat eilen maisemaan, aavikoilla kasvaa parikymmenmetrisiä kaktuksentolppia niinkuin meillä mäntyä.
Tucsonista löytyy Old Tucson-niminen villin lännen kaupunki ja entinen elokuvastudio. Täällä ne länkkärit on tehty! Lavaste on toiminut vuodesta 1939 ja vielä viime vuosituhannen lopullakin on tehty joitain kuvia. Ja täällä se onkin se aito ja oikea High Chapparal, Bonanzan kaupunki ja Pieni talo preerialla- ympäristö. Näyttelijöiden aitoja rooliasuja on näytillä ja kuvia elokuvista ja sarjoista paljon. Saluunassa laulaa tyttötrio ja esittää valkokankaalla pätkiä elokuvista. Valitettavasti kaksintaisteluja ei näin talviaikana ole, mutta postivaunut ja juna kulkevat. Mukava tepastella samoja katuja, joilla John Wayne, Michael Landon ja kumppanit ovat aikanaan työtään tehneet. Huviksi meille.
Uutiset on kuivaa kamaa; Fergusonin mellakoita ja Bill Cosbyn ammoisia väkiisinmaakaamisjuttuja puidaan tunnista toiseen. Torstain kalkkunapäivä ja sitä seuraava Black Friady on toki myös mukana monella tavalla. Ostaisiko auton? Mustana perjantainaa saisi 1000 dollarilla ladatun Visa -kortin kaupan päälle. Euroopasta ja Ukrainasta ei mainita mitään, puhumattakaan koto-suomesta. Onnenpyörä sen sijaan pyörii justiinsa nyt paikalliskanavalla.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Lännen tie!
Aamulla lähdettiin takaisin isolle kuopalle, Grand Canyonille. Aivan mahtavia luonnonpuistoja täällä! Jokainen asia on ihan viimeisen päälle hoidettu ja järjestetty, upeat vierailukeskukset, joka paikka siistinä ja hyvin hoidettuna. Parasta ollakin, GC:lla käy yli viisi miljoonaa matkailijaa vuosittain. Ja kannattaa käydäkin, onhan nämä näkymät sen arvoisia. Pysähdymme jokaisella näköalapaikalla ja katsomme huimaavaan kanjoniin. Colorado-joki virtaa alhalla ohuena nauhana ja kaivertaa edelleen paperin paksuuden verran kalliota vuoden aikana. Mutta ei loputtomasti, lopulta tulee vastaan kivilaji, johon tämä "jokseva hiekkapaperi" ei pysty.
Laskeudumme pois kanjonin reunan metsiköistä ja tulemme aavikolle, Navajojen maahan. Intiaaneilta vietiin maat ja kulttuuri, ja pistettiin reservaatteihin asumaan. Lisäoptiona heille opetettiin roskaruuan syömisen ja juopottelun jalot taidot. Seuraukset näkyvät; Ennen niin ylpeät intiaanit näpertävät nyt koruja ja myyvät niitä ränsistyneistä hökkeleistä teiden varsilla. Asumukset ja asuinympäristö on pelkkää parakkia ja rytökasaa ympäriinsä. Julmaa on ollut meno siinäkin suhteessa.
Sedonaan päästäkseen on ajettava huikeaa vuoristosyheröä jyrkänteiden reunoilla taiteillen. Navikaattoria pelottaa. Mutta Sedonassa ovatkin Red Rocks, punaiset pystysuorat kalliontöntyrät, jotka ovat saaneet toimia lukemattomien lännenelokuvien kulisseina. Miten ne näyttivätkin punaisilta, vaikka teevee oli mustavalkoinen silloin aikoinaan, kun niitä länkkäreitä oikein urakalla katsoin? Kuka muistaa Hig Chapparlalin, Lännen tien, Bonanzan, Maverickin jne? Sedonasta on tullut oikein kunnon turistirysä, paikka, josta kallioita voi ihailla ja ostaa samalla laukut täyteen kamaa, rihkamaa?
Ensimmäiseen yöpymispaikkaan asettuminen epäonnistuu. Siisti, tosi pieni motelli pikkukaupungissa, ovi respaan auki, mutta ei ketään paikalla. Huutelemme, soitamme ovikelloa. Ei ketään. Kaikki ovet auki, mutta respa hukassa. Ei auta muuta kun lähteä ajamaan eteenpäin, tullaan Anthemiin. Löytyy (navigaattorilla) Hampton Inn Interstate 17 varrelta. Oikein käypäisä majapaikka. Viereisestä Taco Bellistä murua mukaan ja huoneeseen. Alkaa pikkuhiljaa rutiini hommaan karttua.
Eiliseen valitukseeni amerikkalaisista epäkäytännöllisyyksistä lisään rollaattorit. Vanhukset työntävät täällä edellään keittöjakkaraan näköistä härveliä, jossa on/ei ole pikku pyörät alla. Olisi E.S. Lahtisen suomaliselle mallille markkinaa! Mutta eihän sekään kauppa kävisi, mikä kerran on täällä keksitty ja hyväksi havaittu, sitä ei tule muutettaman. Toinen suosittu kulkine on akkukäyttöinen pyörätuoli/mopo, jolla monet jo meikäläisen ikäiset ajelevat, kun jalat eivät vuosikymmeniä jatkuneen roskaruuan ja lemunaatin juonnin jälkeen enää kertakaikkiaan kannna. Aika paljon näkee jalka- ja lonkkavaivaisia tässä maassa!
Ollaan joka tapauksessa lännen mailla, isojen kaktusten keskellä, ei voi valittaa.
Laskeudumme pois kanjonin reunan metsiköistä ja tulemme aavikolle, Navajojen maahan. Intiaaneilta vietiin maat ja kulttuuri, ja pistettiin reservaatteihin asumaan. Lisäoptiona heille opetettiin roskaruuan syömisen ja juopottelun jalot taidot. Seuraukset näkyvät; Ennen niin ylpeät intiaanit näpertävät nyt koruja ja myyvät niitä ränsistyneistä hökkeleistä teiden varsilla. Asumukset ja asuinympäristö on pelkkää parakkia ja rytökasaa ympäriinsä. Julmaa on ollut meno siinäkin suhteessa.
Sedonaan päästäkseen on ajettava huikeaa vuoristosyheröä jyrkänteiden reunoilla taiteillen. Navikaattoria pelottaa. Mutta Sedonassa ovatkin Red Rocks, punaiset pystysuorat kalliontöntyrät, jotka ovat saaneet toimia lukemattomien lännenelokuvien kulisseina. Miten ne näyttivätkin punaisilta, vaikka teevee oli mustavalkoinen silloin aikoinaan, kun niitä länkkäreitä oikein urakalla katsoin? Kuka muistaa Hig Chapparlalin, Lännen tien, Bonanzan, Maverickin jne? Sedonasta on tullut oikein kunnon turistirysä, paikka, josta kallioita voi ihailla ja ostaa samalla laukut täyteen kamaa, rihkamaa?
Ensimmäiseen yöpymispaikkaan asettuminen epäonnistuu. Siisti, tosi pieni motelli pikkukaupungissa, ovi respaan auki, mutta ei ketään paikalla. Huutelemme, soitamme ovikelloa. Ei ketään. Kaikki ovet auki, mutta respa hukassa. Ei auta muuta kun lähteä ajamaan eteenpäin, tullaan Anthemiin. Löytyy (navigaattorilla) Hampton Inn Interstate 17 varrelta. Oikein käypäisä majapaikka. Viereisestä Taco Bellistä murua mukaan ja huoneeseen. Alkaa pikkuhiljaa rutiini hommaan karttua.
Eiliseen valitukseeni amerikkalaisista epäkäytännöllisyyksistä lisään rollaattorit. Vanhukset työntävät täällä edellään keittöjakkaraan näköistä härveliä, jossa on/ei ole pikku pyörät alla. Olisi E.S. Lahtisen suomaliselle mallille markkinaa! Mutta eihän sekään kauppa kävisi, mikä kerran on täällä keksitty ja hyväksi havaittu, sitä ei tule muutettaman. Toinen suosittu kulkine on akkukäyttöinen pyörätuoli/mopo, jolla monet jo meikäläisen ikäiset ajelevat, kun jalat eivät vuosikymmeniä jatkuneen roskaruuan ja lemunaatin juonnin jälkeen enää kertakaikkiaan kannna. Aika paljon näkee jalka- ja lonkkavaivaisia tässä maassa!
Ollaan joka tapauksessa lännen mailla, isojen kaktusten keskellä, ei voi valittaa.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Monttu auki
Monttu auki saa ihminen ihmetellä näitä Amerikan ihmeellisyyksiä. Ensimmäinen on suihkun hana. Se on joka paikassa erilainen; pitäisi olla lvi-inssi, että niistä selvän saisi. Kun koetetaan ympätä yhteen hanaan sekä veden lämpötilan säätö, että hanan avaaminen/ sulkeminen niin eihän se voi onnistua. Se on yhtä mahdoton kuin lusikka-haarukka-yhdistelmä, että miten voi olla lusikka ja haarukka samassa varressa. Olisi täällä Orakselle markkinaata!
Toinen on, että kansakunta, joka meni kuuhun, ei ole omaksunut pussilakanaa omakseen. Yökaudet saa kieriä päiväpeiton ja sen aluslakanan kanssa ympyrää. Aamusella sitten herää hirttäytyneeenä köydeksi punoutuneeseen lakanaan ja muu peitto on navikaattorin hallussa. Ole siinä sitten lakanasi kanssa!
Mutta liikenne toimii, ei ole sellaisia teitä ja sujuvuutta Suomessa konsa on tässä maassa. Joka paikassa on kaksi kaistaa samaan suuntaan ja josei ole, niin sitten on ohituskaistoja myötäänsä. Täällä oppii äkiä miten hankalaksi viherijöiväkukkahattupoliitikko on onnistunut autoliikenteen kotimaassa ahistamaan. Niinpä matka sujuu ja 280 mailia on ohi tuossa tuokiossa. Olipa muuten aavikoita, parikymmentä mailia suoraa ja sama mutkan jälkeen uusiksi. Sää oli aurinkoinen, mutta erittäin kova ja kylmä tuuli pilasi parhaan terän kesäsäästä, eli oli kylmä...
Saavuimme Grand Canyonille. Jokainen, joka ensimmäisen kerran pääseee tämän kuopan reunalle menee ihan hiljaiseksi. 450 km pitkä ja 16-35 km leveä, 1,6 km syvä kanjoni vetää leuan napaan. Kävelemme South Rimillä, eli eteläpuolella kanjonia. Toiselle puolelle on vain vaivaiset parikymmentä kilometriä, mutta sehän vaatisi päivän ajon sinne, jossa olin v. 2006 ajaessamme Route 66n harrikoilla. Tänäänkin muuten ajoimme muutamia kymmeniä maileja The King of The Roadia.
Koska aika on täällä Arizonassa tunnin enemmän kuin Nevadassa jouduimme jo etsimään yöpaikan ihan läheltä kanjonia. 125 dollarilla tarjosi Red Feather Lodge majapaikan matkalaisille kaupungissa Tusayan. Autossa on lupalappu ajaa kanjonille seuraavat seitsemän päivää.
Pistin pyykit motellin koneeseen, 17 minuutin perästä näyttää olevan kuiva pyykki valmis. Edessä kuusi päivää ("Six days on the road and I'm gonna make it home tonight..t") ajaa amerikkaa, kaikki merkittävät nähtävyydet nähty. Onko ehotuksia?
Toinen on, että kansakunta, joka meni kuuhun, ei ole omaksunut pussilakanaa omakseen. Yökaudet saa kieriä päiväpeiton ja sen aluslakanan kanssa ympyrää. Aamusella sitten herää hirttäytyneeenä köydeksi punoutuneeseen lakanaan ja muu peitto on navikaattorin hallussa. Ole siinä sitten lakanasi kanssa!
Mutta liikenne toimii, ei ole sellaisia teitä ja sujuvuutta Suomessa konsa on tässä maassa. Joka paikassa on kaksi kaistaa samaan suuntaan ja josei ole, niin sitten on ohituskaistoja myötäänsä. Täällä oppii äkiä miten hankalaksi viherijöiväkukkahattupoliitikko on onnistunut autoliikenteen kotimaassa ahistamaan. Niinpä matka sujuu ja 280 mailia on ohi tuossa tuokiossa. Olipa muuten aavikoita, parikymmentä mailia suoraa ja sama mutkan jälkeen uusiksi. Sää oli aurinkoinen, mutta erittäin kova ja kylmä tuuli pilasi parhaan terän kesäsäästä, eli oli kylmä...
Saavuimme Grand Canyonille. Jokainen, joka ensimmäisen kerran pääseee tämän kuopan reunalle menee ihan hiljaiseksi. 450 km pitkä ja 16-35 km leveä, 1,6 km syvä kanjoni vetää leuan napaan. Kävelemme South Rimillä, eli eteläpuolella kanjonia. Toiselle puolelle on vain vaivaiset parikymmentä kilometriä, mutta sehän vaatisi päivän ajon sinne, jossa olin v. 2006 ajaessamme Route 66n harrikoilla. Tänäänkin muuten ajoimme muutamia kymmeniä maileja The King of The Roadia.
Koska aika on täällä Arizonassa tunnin enemmän kuin Nevadassa jouduimme jo etsimään yöpaikan ihan läheltä kanjonia. 125 dollarilla tarjosi Red Feather Lodge majapaikan matkalaisille kaupungissa Tusayan. Autossa on lupalappu ajaa kanjonille seuraavat seitsemän päivää.
Pistin pyykit motellin koneeseen, 17 minuutin perästä näyttää olevan kuiva pyykki valmis. Edessä kuusi päivää ("Six days on the road and I'm gonna make it home tonight..t") ajaa amerikkaa, kaikki merkittävät nähtävyydet nähty. Onko ehotuksia?
lauantai 22. marraskuuta 2014
Viva Las Vegas!
Aamusella alkoi marssi pitkin The Stripiä. Hotellia (=kasinoa) riittää. On Pariisia, Egyptiä, New Yorkia, Keisarin Palatsia ja what ever! Saa valita. Jokaisessa takuulla kasino ja kauppakuja sisällä. Katu täynnä erilaisia elämäntaiteilijoita, oikein hyviäkin. Kerjäläisillä kylttejä; "Anything helps", "Why lie-I need a bier". Ja entäpä tämä: "My wife changed sex and left me with my girlfriend". Koko katu elämää täynnä.
Bellaggiossa viisinkertaistan sijoitukseni*. Rahaa tulee niin, että ranteita pakottaa. Pihalla vesiurut aloitavat shown, aika hienoa, kun kansallislaulu soi ja suihkulähteet ampuvat taivaalle korkeita suihkuja.
Jatkamme matkaa, tämä on niin erikoisen viisaasti suunniteltu katu, että seuraava kasino näyttää olevan aivan vieressä, mutta kävelymatkaa kertyy älyttömästi, tarkoitus on myydä tavaraa myös kadun varressa. Kuuden tunnin perästä alkaa riittämään. Piipahdamme tavaratalossa, ostan tuliaisiksi hammasharjan ja parit kalsarit. Siinäpä kenttämiehen arkiset ostokset. Takaisin hotelliin. Ei jaksa illalla lähteä minnekään. Otetaan sviitin iloista kaikki irti. Huomenna isolle kuopalle.
Las Vegas on paikka, jossa tavallinen ihminen tulee hulluksi parissa päivässä. Paikalliset viettävät täällä lomiaan, elämännautiskelijat?
*Ai niin; Sijoitin viisi taalaa, voitin 25. Hävisin kaikki paluumatkalla.
Bellaggiossa viisinkertaistan sijoitukseni*. Rahaa tulee niin, että ranteita pakottaa. Pihalla vesiurut aloitavat shown, aika hienoa, kun kansallislaulu soi ja suihkulähteet ampuvat taivaalle korkeita suihkuja.
Jatkamme matkaa, tämä on niin erikoisen viisaasti suunniteltu katu, että seuraava kasino näyttää olevan aivan vieressä, mutta kävelymatkaa kertyy älyttömästi, tarkoitus on myydä tavaraa myös kadun varressa. Kuuden tunnin perästä alkaa riittämään. Piipahdamme tavaratalossa, ostan tuliaisiksi hammasharjan ja parit kalsarit. Siinäpä kenttämiehen arkiset ostokset. Takaisin hotelliin. Ei jaksa illalla lähteä minnekään. Otetaan sviitin iloista kaikki irti. Huomenna isolle kuopalle.
Las Vegas on paikka, jossa tavallinen ihminen tulee hulluksi parissa päivässä. Paikalliset viettävät täällä lomiaan, elämännautiskelijat?
*Ai niin; Sijoitin viisi taalaa, voitin 25. Hävisin kaikki paluumatkalla.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Jacuzzi
Käytiin The Stripillä, elikkäs Elvis Presley Boulevardila. Hard Rock Cafessa pistäydyttiin kaljalla, ei paha paikka. Rock! MGM-hotellin kautta tänne Signatureen kestää kävellä puolisen kilometriä. Ollaan vasta samassa hotellissa.
Pistin jacuzzin swiitissä pörisemään. Vedenpuutteen tiimoilta pyysin navikaattorin mukaan yhteiseen kylpyyn. Ei tullunna! Taitaa olla metroseksuaali menneen talaven lumia.
Onneksi suomessa metsuriseksuaalit on tänänpänä tiukkaakin tiukempaa kamaa, kuulemma.
Pistin jacuzzin swiitissä pörisemään. Vedenpuutteen tiimoilta pyysin navikaattorin mukaan yhteiseen kylpyyn. Ei tullunna! Taitaa olla metroseksuaali menneen talaven lumia.
Onneksi suomessa metsuriseksuaalit on tänänpänä tiukkaakin tiukempaa kamaa, kuulemma.
Obaman kanssa
No tervepä terve, ollaan täällä Las Vegasissa, MGM- Signature hotellin sviitissä nr. 15.704. Ihan huono huone, ei ole saunaakaan! Mutta onpa poreamme, täydellinen keittiö, sohvat, nojatuolit ja kaikki muutkin vermeet, joita matkalainen tarvitsee. Ollaankin oikein kaksi yötä, että saa vähän huilata.
Eilen mentiin kuitenkin ensin Death Valley'n. Autiomaa eikun parani matkalla, suorat piteni ja maisema karskiintui. Lopulta oltiin maailman alimmassa kuivalla maalla olevassa pisteessä 90 metriä merenpinnan alapuolella. Badwater on rankka paikka, pelkkää suola-aavikkoa, jossa lämpötila saattaa kesällä nousta yli 50 asteen ja kivien pintalämpökin ylittää 90 astetta. Nyt oli vain pulskat parikymmentä.
Taas ajettiin autiomaata ja muututtiin Nevadan puolelle. Ja kas, ihmisetkin muuttuivat. Frouvilla korkeat kampaukset ja television kokoiset silmälasit päässä. Miehillä kuuden gallonan stetson arkihattuna. Autot suurempia kun Kaliforniassa ja puhe paksua puuroa. Yksi rouva kysyi mistä meikäläisen erikoinen aksentti on peräisin. Kasinoita alkoi olla joka puolella, tavaratalon eteinen ja yöpymispaikkakin oli pelkkää kasinoa. Vanhat muorit kiihkona yksikätisten rosvojen kimpussa. Näytti etteivät ollet astuneet ulos vuosikausiin peliensä luota. Ja tupakki hampaissa sisätiloissa.
Pahrumpissa siis oltiin yötä ja aamusella jatkettiin Hooverin padolle. Valtava rakennelema, tehty v. 1931-35 Coloradojoen aiheuttamien tulvien hillitsemiseksi ja tietenkin sähkön tuottamiseksi. Samalla reissulla pysäköitiin auto Arizonan puolelle. Sanotaan mitä sanotaan niin on tämä kansa sankarikansaa, kun katselee miten mahdottomiin urakoihin se on ryhtynyt ja vielä kaikki valmiiksi saattanut. Ainoastaan maailmanrauhan rakentaminen on jäänyt vaiheeseen :). Säätila parani samalla reissulla, parikymmentä aurinkoista celsiusastetta, ihan jees.
Nyt siis katselen täältä noin viidenkymmenen neliön sviitin koko seinän käsittävästä akkunasta LVn lentökentälle ja odottelen Air Force Onen lähtöä. Tultiin nimittäin tänne Barackin kanssa yhtäaikaa. Mr. President tuli puhumaan paikalliseen High Schooliin. Minä taas olisin halunnut keskustella hänen kanssaan suomalaisesta koulutusmallista. Ei ottanna vastaan! Tuosta kentältä nousee muuten kone per minuutti. Ei ihan huonosti pelkältä kasinokylältä.
Kajaanin sivistyspalveluille haluaisin tuoda paikallisen koulubussin kiertämään Kirkkoahon Hannusrannan reittiä, vaan onko budjetissa varaa investointiin? Terkkuja vaan Raunille, Helenalle, Tiinalle, Sannalle, Mikolle ja kaikille teille muille hyvät ent. työkaverini. Ottakaa iisisti, Elvis on nyt täällä Vegasissa!
Strippi on tuossa nurkan takana, sinne...
Ps. Joku jo kerkesi kysellä notta paljonko sviitti maksoi. Satasen yö, euroissa. Ei paha.
Eilen mentiin kuitenkin ensin Death Valley'n. Autiomaa eikun parani matkalla, suorat piteni ja maisema karskiintui. Lopulta oltiin maailman alimmassa kuivalla maalla olevassa pisteessä 90 metriä merenpinnan alapuolella. Badwater on rankka paikka, pelkkää suola-aavikkoa, jossa lämpötila saattaa kesällä nousta yli 50 asteen ja kivien pintalämpökin ylittää 90 astetta. Nyt oli vain pulskat parikymmentä.
Taas ajettiin autiomaata ja muututtiin Nevadan puolelle. Ja kas, ihmisetkin muuttuivat. Frouvilla korkeat kampaukset ja television kokoiset silmälasit päässä. Miehillä kuuden gallonan stetson arkihattuna. Autot suurempia kun Kaliforniassa ja puhe paksua puuroa. Yksi rouva kysyi mistä meikäläisen erikoinen aksentti on peräisin. Kasinoita alkoi olla joka puolella, tavaratalon eteinen ja yöpymispaikkakin oli pelkkää kasinoa. Vanhat muorit kiihkona yksikätisten rosvojen kimpussa. Näytti etteivät ollet astuneet ulos vuosikausiin peliensä luota. Ja tupakki hampaissa sisätiloissa.
Pahrumpissa siis oltiin yötä ja aamusella jatkettiin Hooverin padolle. Valtava rakennelema, tehty v. 1931-35 Coloradojoen aiheuttamien tulvien hillitsemiseksi ja tietenkin sähkön tuottamiseksi. Samalla reissulla pysäköitiin auto Arizonan puolelle. Sanotaan mitä sanotaan niin on tämä kansa sankarikansaa, kun katselee miten mahdottomiin urakoihin se on ryhtynyt ja vielä kaikki valmiiksi saattanut. Ainoastaan maailmanrauhan rakentaminen on jäänyt vaiheeseen :). Säätila parani samalla reissulla, parikymmentä aurinkoista celsiusastetta, ihan jees.
Nyt siis katselen täältä noin viidenkymmenen neliön sviitin koko seinän käsittävästä akkunasta LVn lentökentälle ja odottelen Air Force Onen lähtöä. Tultiin nimittäin tänne Barackin kanssa yhtäaikaa. Mr. President tuli puhumaan paikalliseen High Schooliin. Minä taas olisin halunnut keskustella hänen kanssaan suomalaisesta koulutusmallista. Ei ottanna vastaan! Tuosta kentältä nousee muuten kone per minuutti. Ei ihan huonosti pelkältä kasinokylältä.
Kajaanin sivistyspalveluille haluaisin tuoda paikallisen koulubussin kiertämään Kirkkoahon Hannusrannan reittiä, vaan onko budjetissa varaa investointiin? Terkkuja vaan Raunille, Helenalle, Tiinalle, Sannalle, Mikolle ja kaikille teille muille hyvät ent. työkaverini. Ottakaa iisisti, Elvis on nyt täällä Vegasissa!
Strippi on tuossa nurkan takana, sinne...
Ps. Joku jo kerkesi kysellä notta paljonko sviitti maksoi. Satasen yö, euroissa. Ei paha.
torstai 20. marraskuuta 2014
General Info
Ensiksi korjaus aiempaan: Eihän kiitospäivä ole ensi viikonloppuna vaan ensi viikon torstaina, eli marraskuun 4. torstaina. Siitä jatkuu sitten pitkä viikonloppu, eli tuo "holiday". Saapa nähdä miten tuo amerikkalaisten yksi harvoista yleisistä vapaapäivistä vaikuttaa palvelujen saatavuuteen.
Säätiedotuksia: Eilen, liikkeelle lähtiessä satoi rankasti vettä Kalifornian pääkaupungin Sacramenton ympäristössä. Tänä aamuna Bishopissa on -5 pakkasta. Death Valley'n luvataan n. 70 asteen lämpöä. Tutummin toki vain parikymmnetä celsiusta. Nelkytäviisi, kuten viime reisulla, olisi parantanut kokemusta.
Kaliforniassa on viides kuiva vuosi meneillään. Sen näkee selvästi miten jokien ja järvien vesi on matalalla. Vettä kehotetaan säästämään.
Tieinfoa: Sacramentossa on "vain" 0,5 milj. asukasta. Silti ohitustie oli kuusikaistainen. Äkkiä oppii kantapään kautta, että jos haluaa matkaansa eteenpäin jatkaa, kannattaa pysytellä lähinnä keski- tai vasemmalla kaistalla. Oikeanpuoleinen (exit only) vetäisee äkkiä sellaiseen paikkaan, jonne et ole halunnut. En ole niin kyvykäs, että ilman navigaattoria täällä pärjäisin. Toinen vielä varmistaa kartan kanssa suuntaa. Silti tulee välillä hämmennyksen hetkiä, että tuonne vaiko tännekö...
Kuinka monta suomalaista tarvitaan ajamaan piennarleikkuria, eli sitä, jolla leiktaaan teiden pientareiden nurmikot? Vastaus, yksi. Täällä tarvitaan neljä. Yksi ajaa leikkuria kaksi pysäyttelee liikennettä molemmilla kaistoilla, että kukaan ei mene yksin torveilemaan leikkurin kohdalle. Neljäs ajaa "follow me" -autoa, jolla matkalaiset saatellaan turvallisesti leikkurin ohi. Meillä nuo kolme olisivat varmaan sitten työttöminä. Huomaatte, että tämä työllisyyskysymys on lempiaiheeni, mutta jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä työttömyyden / työllistämisen syistä ja seurauksista.
Toinen esimerkki: Kävin eilen iltapalaksi pizzan paikallisesta Pizza Factorystä. Asiakkaita pli puolenkymmnetä ja henkilökuntaa kymmenen! Kakille näytti puuhaa riittävän. Tulin hyvin palvelluksi. Pizzat on meheviä ja paksuja. Small-koosta riittää kahdelle syötävää ja joka syö largen yksin niin hattua nostan!
Aamulla tuli iPadiin uusi päivitys. Edellinenhän hidasti näitä vanhempia malleja. Näyttää, että padi toimiikikn nyt hieman liukkaammin kun ennen!
Pitäisikö lähteä raapimaan auton akkunoita puhtaaksi :)
Säätiedotuksia: Eilen, liikkeelle lähtiessä satoi rankasti vettä Kalifornian pääkaupungin Sacramenton ympäristössä. Tänä aamuna Bishopissa on -5 pakkasta. Death Valley'n luvataan n. 70 asteen lämpöä. Tutummin toki vain parikymmnetä celsiusta. Nelkytäviisi, kuten viime reisulla, olisi parantanut kokemusta.
Kaliforniassa on viides kuiva vuosi meneillään. Sen näkee selvästi miten jokien ja järvien vesi on matalalla. Vettä kehotetaan säästämään.
Tieinfoa: Sacramentossa on "vain" 0,5 milj. asukasta. Silti ohitustie oli kuusikaistainen. Äkkiä oppii kantapään kautta, että jos haluaa matkaansa eteenpäin jatkaa, kannattaa pysytellä lähinnä keski- tai vasemmalla kaistalla. Oikeanpuoleinen (exit only) vetäisee äkkiä sellaiseen paikkaan, jonne et ole halunnut. En ole niin kyvykäs, että ilman navigaattoria täällä pärjäisin. Toinen vielä varmistaa kartan kanssa suuntaa. Silti tulee välillä hämmennyksen hetkiä, että tuonne vaiko tännekö...
Kuinka monta suomalaista tarvitaan ajamaan piennarleikkuria, eli sitä, jolla leiktaaan teiden pientareiden nurmikot? Vastaus, yksi. Täällä tarvitaan neljä. Yksi ajaa leikkuria kaksi pysäyttelee liikennettä molemmilla kaistoilla, että kukaan ei mene yksin torveilemaan leikkurin kohdalle. Neljäs ajaa "follow me" -autoa, jolla matkalaiset saatellaan turvallisesti leikkurin ohi. Meillä nuo kolme olisivat varmaan sitten työttöminä. Huomaatte, että tämä työllisyyskysymys on lempiaiheeni, mutta jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä työttömyyden / työllistämisen syistä ja seurauksista.
Toinen esimerkki: Kävin eilen iltapalaksi pizzan paikallisesta Pizza Factorystä. Asiakkaita pli puolenkymmnetä ja henkilökuntaa kymmenen! Kakille näytti puuhaa riittävän. Tulin hyvin palvelluksi. Pizzat on meheviä ja paksuja. Small-koosta riittää kahdelle syötävää ja joka syö largen yksin niin hattua nostan!
Aamulla tuli iPadiin uusi päivitys. Edellinenhän hidasti näitä vanhempia malleja. Näyttää, että padi toimiikikn nyt hieman liukkaammin kun ennen!
Pitäisikö lähteä raapimaan auton akkunoita puhtaaksi :)
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Prepay!
Koetan tarjota luottokorttiani kassalle kaniin, että saisin bensaa. Ei kelpaa. Sir, You have to pay first! Sitten vaan miettimään monenko dollarin edestä sinne mahtaisi mahtua. Jos menee yli, saatte kyllä erotuksen takaisin. Arvelen, että neljänkympin edestä menee. Eipä menekään. Ei muuta, kun takaisin sisälle ja kuittaamaan loput poies. Kyllä tässä maassa osataan tehdä yksinkertaisetkin asiat erinomaisen monimutkaisiksi! Alkaa tulla ABCtä ikävä.
Sitten alkaa ajaminen. Vuoria, valtavia vuoria, lunta huipuilla. Mutta me ajamme mäkiä, loputtoman pitkiä mäkiä ylös ja alas. Eipä juuri kauniimpaa ja jylhempää voisi olla. Alas aavikolle, jossa joki, järvi ja kylä. Kylissä pakolliset pikaruokalat, pizzatehdas, huoltoasemia ja motelli. Pysähdymme Mono Lakelle, miljoona vuotta sitten syntynyt suolajärvi, jossa on po. suolaisenpuoleisia saaria muutaman sadan vuoden takaa. Vesi on kuulemma kolme kertaa suolaisempaa, kun merissä. Ei pääse koettamaan, rannan suolainen lieju upottaa, menee kengät pilalle...
Huidellaan pitkin aavikoita ja mäkiä, 349 mailia täyttyy tänäpänä. Bishoppiin päädytään. Pieni kylä, mutta erinomaiset majoittumismahdollisuudet. "Senior discount" kaikille yli 55-vuotiaille. Henkkareita ei tarvita, sen näkee naamasta. Kyselen respalta onko nyt normaalia kylmempää. Vastaa, että ei, marraskuussa on aina kylmä näillä seuduin. Niinhän se on, matkalla näkyi ilmoituksia lumen takia suljetuista solista pienemmilä teillä. Televisio pauhaa Buffalon eeppisestä lumimyräkästä, 180 cm kerralla, ja lisää on luvassa.
Ensi viikonloppuna on jenkkien suuri juhla; Thanks giving day, eli kiitosjuhla. Kaikki, varsinkin perheet kiittävät toisiaan siitä, että ovat yleensä olemassa ja elävät toisiaan varten. Voisi olla oppia meillekin? Kalkkunaa syödään, taalalla kilo! Kutsuvat sitä televiisiossa nimellä "holidays". Vähään tyytyy tämä ahkera kansa, jonka vuosilomatkin ovat vaivaisen parin viikon mittaisia. Siitä huolimatta, vaiko senkö takia kiskovat asuntovaunujaan ja -autojaan (joiden perässä on hinuussa maasturi tai muu pienempi kulkine) alati ympäri maan ja pitkin ja poikin näitäkin kukkuloita.
Nojaa, kun kotosuomen lamaa täältäpäin katselee niin sehän vaikuttaa ihan jeeshommalta. Manu Koivisto aikanaan sanoi, että josei ole rahaa, niin sitä ei ole, vaikka olisi kuinka ison talon poika. Meillä on siellä vielä hyvästi matkaa, alaspäin...
Sen minä täällä tänään opin, joka päivä oppii jotain uutta!
Sitten alkaa ajaminen. Vuoria, valtavia vuoria, lunta huipuilla. Mutta me ajamme mäkiä, loputtoman pitkiä mäkiä ylös ja alas. Eipä juuri kauniimpaa ja jylhempää voisi olla. Alas aavikolle, jossa joki, järvi ja kylä. Kylissä pakolliset pikaruokalat, pizzatehdas, huoltoasemia ja motelli. Pysähdymme Mono Lakelle, miljoona vuotta sitten syntynyt suolajärvi, jossa on po. suolaisenpuoleisia saaria muutaman sadan vuoden takaa. Vesi on kuulemma kolme kertaa suolaisempaa, kun merissä. Ei pääse koettamaan, rannan suolainen lieju upottaa, menee kengät pilalle...
Huidellaan pitkin aavikoita ja mäkiä, 349 mailia täyttyy tänäpänä. Bishoppiin päädytään. Pieni kylä, mutta erinomaiset majoittumismahdollisuudet. "Senior discount" kaikille yli 55-vuotiaille. Henkkareita ei tarvita, sen näkee naamasta. Kyselen respalta onko nyt normaalia kylmempää. Vastaa, että ei, marraskuussa on aina kylmä näillä seuduin. Niinhän se on, matkalla näkyi ilmoituksia lumen takia suljetuista solista pienemmilä teillä. Televisio pauhaa Buffalon eeppisestä lumimyräkästä, 180 cm kerralla, ja lisää on luvassa.
Ensi viikonloppuna on jenkkien suuri juhla; Thanks giving day, eli kiitosjuhla. Kaikki, varsinkin perheet kiittävät toisiaan siitä, että ovat yleensä olemassa ja elävät toisiaan varten. Voisi olla oppia meillekin? Kalkkunaa syödään, taalalla kilo! Kutsuvat sitä televiisiossa nimellä "holidays". Vähään tyytyy tämä ahkera kansa, jonka vuosilomatkin ovat vaivaisen parin viikon mittaisia. Siitä huolimatta, vaiko senkö takia kiskovat asuntovaunujaan ja -autojaan (joiden perässä on hinuussa maasturi tai muu pienempi kulkine) alati ympäri maan ja pitkin ja poikin näitäkin kukkuloita.
Nojaa, kun kotosuomen lamaa täältäpäin katselee niin sehän vaikuttaa ihan jeeshommalta. Manu Koivisto aikanaan sanoi, että josei ole rahaa, niin sitä ei ole, vaikka olisi kuinka ison talon poika. Meillä on siellä vielä hyvästi matkaa, alaspäin...
Sen minä täällä tänään opin, joka päivä oppii jotain uutta!
tiistai 18. marraskuuta 2014
Jättiläiset
Eurekan kaduilla tallaa lukematon määrä narkkeja ja kerjäläisiä. Mitä ihmettä? Tällä korkeudella ja tämän kokoisessa kaupungissa. Koirat vielä polosilla mukana kainalossa taikka remmissä. Ihme pitäjä.
Jeeppi alle ja suunta kohti isoja puita. Avenue of the giantsilla ne on. Ja ne on ISOJA. Ikää 2000 vuotta, ympärysmitta yli viisitoista metriä ja korkeutta sata metriä. Ja niitä on paljon. 32 mailia avenueta, jossa ihminen tuntee itsensä kusiaisen kokoiseksi. Veikko Huovinen oli oikeassa, ihmisellä on tässä maailmassa kusiaisen valtuuvet. Ajamme hitaasti ja ihmettelemme. Täällä saisi metsänomistaja kunnon tilin heikommallakin kantohinnalla. Ostan kappaleen punapuuta velipojalle puukonpääksi. Jos koskaan ostan tuliaisia niin vain sellaista, joka on saajalleen tarpeen. Uskon, että nyt meni kaksi taalaa asiaan.
Televiisio ilmoitti eilen, että 51% Yhdysvalloista on lumen peitossa. Pohjoisemmassa on hyvin poikkeuksellinen talven alku. Syksy täälläkin on, lämmintä vain viitisentoista. On aika lentää etelään, autolla. Ensin tulee vastaan metsäisiä vuoristoteitä, sitten erikoisen näköisiä kukkuloita ja lopulta viivasuora tie laskeutuu Williamsiin, teiden 5 ja 50 risteysalueelle. Aivan tasaista maata silmänkantamattomiin. Valtavia viljelmiä, kaksi kilometriä hedelmäpuita, mitä lie, ja syvyyssuunnassa niin kauas kun silmä siintää. Ja paljonpaljon muuta, viinitiloja, ja istutusta odottavia penkkejä taivaanrantaan. Maanviljelysseutua, konekentällä sellaisia traktoreita, että ei Suomessa ikinä. Marketin parkkipaikalla järeitä pick-uppeja (V8, 5,7 litraa). Juurevia Kalifornian punaniskoja hakemassa olutta ja muonaa. Huone EconoLodgessa kustantaa alle 60 taalaa. Koti on taas taattu ensi yöksi.
Vielä on matkaa 500 mailia Death Valley'n, jossa lumi lienee yhtä harvinainen ilmestys kun kukkapenkki tammikuisessa Kajaanissa. Hope so!
Baanalle heti aamusta...
Jeeppi alle ja suunta kohti isoja puita. Avenue of the giantsilla ne on. Ja ne on ISOJA. Ikää 2000 vuotta, ympärysmitta yli viisitoista metriä ja korkeutta sata metriä. Ja niitä on paljon. 32 mailia avenueta, jossa ihminen tuntee itsensä kusiaisen kokoiseksi. Veikko Huovinen oli oikeassa, ihmisellä on tässä maailmassa kusiaisen valtuuvet. Ajamme hitaasti ja ihmettelemme. Täällä saisi metsänomistaja kunnon tilin heikommallakin kantohinnalla. Ostan kappaleen punapuuta velipojalle puukonpääksi. Jos koskaan ostan tuliaisia niin vain sellaista, joka on saajalleen tarpeen. Uskon, että nyt meni kaksi taalaa asiaan.
Televiisio ilmoitti eilen, että 51% Yhdysvalloista on lumen peitossa. Pohjoisemmassa on hyvin poikkeuksellinen talven alku. Syksy täälläkin on, lämmintä vain viitisentoista. On aika lentää etelään, autolla. Ensin tulee vastaan metsäisiä vuoristoteitä, sitten erikoisen näköisiä kukkuloita ja lopulta viivasuora tie laskeutuu Williamsiin, teiden 5 ja 50 risteysalueelle. Aivan tasaista maata silmänkantamattomiin. Valtavia viljelmiä, kaksi kilometriä hedelmäpuita, mitä lie, ja syvyyssuunnassa niin kauas kun silmä siintää. Ja paljonpaljon muuta, viinitiloja, ja istutusta odottavia penkkejä taivaanrantaan. Maanviljelysseutua, konekentällä sellaisia traktoreita, että ei Suomessa ikinä. Marketin parkkipaikalla järeitä pick-uppeja (V8, 5,7 litraa). Juurevia Kalifornian punaniskoja hakemassa olutta ja muonaa. Huone EconoLodgessa kustantaa alle 60 taalaa. Koti on taas taattu ensi yöksi.
Vielä on matkaa 500 mailia Death Valley'n, jossa lumi lienee yhtä harvinainen ilmestys kun kukkapenkki tammikuisessa Kajaanissa. Hope so!
Baanalle heti aamusta...
T(r)ippi
Aamulla sovitaan päivämatkaksi 280 mailia, Eurekaan. Piece of cake, rautapersielle, mutta iltahan on aamua viisaampi!
Naviskuukkeli vie friscon läpi Golden Gatelle. Luulisi, että voisi sinne motariakin ajaa, mutta taas sitä noustaan ja lasketaan loputtomia, jyrkkiä mäkiä ylös alas. Sillan jälkeen meno alkaa joutumaan. Ja kun vielä ottautuu Shoreline Highwayn päästä kiinni niin saa olla tyytyväinen.
Mahtavan idyllisiä pikkukaupunkeja koko rannikko täynnä. Aurinkoisen aamupäivän rauhaa rannikolla, Peyton Place potenssiin kolme.
Bodega Bayssä Hitchcock filmasi elokuvansa Linnut. Matkailijainfo näyttää kuvauspaikkojen sijainnit. Tides Restaurant on rakennettuu uudelleen ja linnut tosiaan päivystävät terassilla! Eivät kuitenkaan tule tukkaan kiinni. Ainkaan minun tukkaan. Tuosta se Tippi Hedren lähti perämoottorilla kohti kovempia kohtaloita. Niin iso on elokuvan taika, että Tippi jakaa taas tulevana lauantaina nimmareita ihan paikan päällä. Nice to meet U maa'm but...
Mutta sitten, kello jo kolme pm ja matkaa jäljellä 180 mailia! Kun tietää mitä on edessä niin arvaa miten tässä käy. Hwy 1, mutkia, mutkia ja aina vain mutkia. 50...30...15...20...60 mailia vauhtia, neulansilmä toisensa perään, loputtomasti ylös ja alas vuoren rinteitä. Pimeä tulee, punapuut antavat lisäpeittoa valolle. Kun ajaa sata mailia tuollaista niin tietää muuten ajaneensa! Viimeiset 80 mailia on helpompaa, mutta eipä tuo pimeä minnekään hävinnyt. Ei tievalaistusta!
Clarionin respassa poika katsoo henkilökorttia ja toteaa, että aika harvoin käy suomesta vieraita, welcome! Kehuu englannin kielen taitoani, kuten asiaan kuuluu. Kepeät mullat Lahtisen Jormalle ja Piipposen Eilalle terviisiä, jos hengissä olet. Ihmettelee miksi heille ei opeteta koulussa vieraita kieliä. Olettelen syyksi, että teillähän on jo se ainoa tarvittava vieras kieli hallussa. Lopulta respa on valmis antamaan koko hommansa minulle ja muuttamaan suomeen. Ok, it's a deal! Jäänkin tänne Kaliforniaan, tämä on ihmisen paikka.
Yöllä näen unta lyseosta. On veso, joku proffa tulee puhumaan. Istun eturivissä, kunnes alan ihmetellä mitä minä täällä teen. Lähden kesken pois. Herranen aika, että istuu työelämä tiukasti ihmisen sisuksissa.
Naviskuukkeli vie friscon läpi Golden Gatelle. Luulisi, että voisi sinne motariakin ajaa, mutta taas sitä noustaan ja lasketaan loputtomia, jyrkkiä mäkiä ylös alas. Sillan jälkeen meno alkaa joutumaan. Ja kun vielä ottautuu Shoreline Highwayn päästä kiinni niin saa olla tyytyväinen.
Mahtavan idyllisiä pikkukaupunkeja koko rannikko täynnä. Aurinkoisen aamupäivän rauhaa rannikolla, Peyton Place potenssiin kolme.
Bodega Bayssä Hitchcock filmasi elokuvansa Linnut. Matkailijainfo näyttää kuvauspaikkojen sijainnit. Tides Restaurant on rakennettuu uudelleen ja linnut tosiaan päivystävät terassilla! Eivät kuitenkaan tule tukkaan kiinni. Ainkaan minun tukkaan. Tuosta se Tippi Hedren lähti perämoottorilla kohti kovempia kohtaloita. Niin iso on elokuvan taika, että Tippi jakaa taas tulevana lauantaina nimmareita ihan paikan päällä. Nice to meet U maa'm but...
Mutta sitten, kello jo kolme pm ja matkaa jäljellä 180 mailia! Kun tietää mitä on edessä niin arvaa miten tässä käy. Hwy 1, mutkia, mutkia ja aina vain mutkia. 50...30...15...20...60 mailia vauhtia, neulansilmä toisensa perään, loputtomasti ylös ja alas vuoren rinteitä. Pimeä tulee, punapuut antavat lisäpeittoa valolle. Kun ajaa sata mailia tuollaista niin tietää muuten ajaneensa! Viimeiset 80 mailia on helpompaa, mutta eipä tuo pimeä minnekään hävinnyt. Ei tievalaistusta!
Clarionin respassa poika katsoo henkilökorttia ja toteaa, että aika harvoin käy suomesta vieraita, welcome! Kehuu englannin kielen taitoani, kuten asiaan kuuluu. Kepeät mullat Lahtisen Jormalle ja Piipposen Eilalle terviisiä, jos hengissä olet. Ihmettelee miksi heille ei opeteta koulussa vieraita kieliä. Olettelen syyksi, että teillähän on jo se ainoa tarvittava vieras kieli hallussa. Lopulta respa on valmis antamaan koko hommansa minulle ja muuttamaan suomeen. Ok, it's a deal! Jäänkin tänne Kaliforniaan, tämä on ihmisen paikka.
Yöllä näen unta lyseosta. On veso, joku proffa tulee puhumaan. Istun eturivissä, kunnes alan ihmetellä mitä minä täällä teen. Lähden kesken pois. Herranen aika, että istuu työelämä tiukasti ihmisen sisuksissa.
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Kahdella pyörällä
Aamu South San Franciscossa aukeni auvoisena. Koko kunta on täynnä kiinalaisia. Ne on rahdattau tänne 1800-luvulla kultaa kaivamaan ja kaupunkia rakentamaan. Aamupalalla kun kaksi kielitaidotonta, minä ja kinuski kohtaavat niin onhan sinä ihmettelemistä; Juu vönt ön ömelet sij? Redneck on täällä katoava luonnonvara, niin se vaan on. Perinteikkään "hash-egg-bacon-toast-coffee"-aamupalan jälkeen oli aika painaltaa Alcatrazin lautalle. Karvas pettymys, miljoonat turistit kansoittavat laiturin. Lippuja saa vasta maanantaiksi. Vankilareissu oli siinä.
Entinen satama-alue on muutettu turistirysäksi, niinkuin sadassa muussakin kaupungissa on tehty. Ei siellä kauan marjailtu, kun otettiin polkupyörät alle ja alettiin ajelemaan kohti Golden Gatea. Siinä se vasta on siltainsinööri Jaatisen ja turistirysien vasuualuepäällikön yhteinen märkä päiväuni. Kaikki me sadat ihmiset halusimme nähdä tämän maailman kenties kuuluisimman sillan.
Ja onhan se komea! Punainen ilmestys San Franciscon lahden suulla. Ensinnä menimme täsmälleen sille paikalle, jossa James Stewart pelasti Kim Novakin Hitchcockin elokuvassa Vertigo, punainen kyynel. Eipä ole nykynuoret hitchin elokuvista kuulleetkaan, mutta meikäläisen nuoruudessa ne olivat sitä kaikkein tiukinta leffakamaa, jota olla voi! Otimme selfien... Sitten ajelimme sillan ensimmäiselle pylonille. Aivan repivää meteliä sillan kahdeksankaistaisella tiellä, koko hökötys huojuu ja heiluu. Onneksi sitä huolletaan ympäri vuoden ja vuorokauden. Esim. Sillan maalaaminen jatkuu maailman tappiin 24/7.
Pyörien luovutuksen jälkeen nousimme kuululle kukkulalle, Lombard Streetille, jossa kansa kokeilee mutkanajutaitoaan parhaansa mukaan. Tiukkoja mutkia. Otimma sielläkin selfien :)
Sitten tuli tekemisen puute, joten haimme auton parkista (30 taalaa per day!) ja ajoimme oikein vanhan liiton mukaisen piliksen ajamisen tässä Kalifornian suurimmassa kaupungissa. SF on kukkuloilla, joten se puheliaampi navigaattori mykistyi siihen paikkaan; Eipä ole tällaisia mäkiä Suomessa ei. Lopulta saavuimme 16th streetille katsomaan yhteisötaideteosta hiddengardensteps.org. Yhteisötaideteos - työtapa saattaisi sopia Suomeenkin. Eikö esim. Kajaaniin voisi suunnitella yhteisötaideteosta. Joutilaita ainakin olisi tarpeeksi sitä tekemään. Siitähän voisi tulla varsinainen turistirysä.
San Francisco on beatnikkien ja heidän jälkeläistensä hippilöiden, sekä sateenkaariväen yhteinen menomesta. Ja se näkyy! Keskustan bisneskortteleissa istuu, makaa, seisoo ja hummailee sellainen sekopääjoukkoue, että eipä uskalla suuntaa kysyä. Toisekseen SF on myös Piilaakso, jossa kaikki merkittävimmät nykykeksinnöt on tehty. Ja tehdään. Timantteja syntyy ainoastaan paineessa.
Naama paloi, van onpa tuossa tilaa mistä palaakin! Huomenna mahetaan lähteä mehtäpalstoja kahtelemmaan...
Entinen satama-alue on muutettu turistirysäksi, niinkuin sadassa muussakin kaupungissa on tehty. Ei siellä kauan marjailtu, kun otettiin polkupyörät alle ja alettiin ajelemaan kohti Golden Gatea. Siinä se vasta on siltainsinööri Jaatisen ja turistirysien vasuualuepäällikön yhteinen märkä päiväuni. Kaikki me sadat ihmiset halusimme nähdä tämän maailman kenties kuuluisimman sillan.
Ja onhan se komea! Punainen ilmestys San Franciscon lahden suulla. Ensinnä menimme täsmälleen sille paikalle, jossa James Stewart pelasti Kim Novakin Hitchcockin elokuvassa Vertigo, punainen kyynel. Eipä ole nykynuoret hitchin elokuvista kuulleetkaan, mutta meikäläisen nuoruudessa ne olivat sitä kaikkein tiukinta leffakamaa, jota olla voi! Otimme selfien... Sitten ajelimme sillan ensimmäiselle pylonille. Aivan repivää meteliä sillan kahdeksankaistaisella tiellä, koko hökötys huojuu ja heiluu. Onneksi sitä huolletaan ympäri vuoden ja vuorokauden. Esim. Sillan maalaaminen jatkuu maailman tappiin 24/7.
Pyörien luovutuksen jälkeen nousimme kuululle kukkulalle, Lombard Streetille, jossa kansa kokeilee mutkanajutaitoaan parhaansa mukaan. Tiukkoja mutkia. Otimma sielläkin selfien :)
Sitten tuli tekemisen puute, joten haimme auton parkista (30 taalaa per day!) ja ajoimme oikein vanhan liiton mukaisen piliksen ajamisen tässä Kalifornian suurimmassa kaupungissa. SF on kukkuloilla, joten se puheliaampi navigaattori mykistyi siihen paikkaan; Eipä ole tällaisia mäkiä Suomessa ei. Lopulta saavuimme 16th streetille katsomaan yhteisötaideteosta hiddengardensteps.org. Yhteisötaideteos - työtapa saattaisi sopia Suomeenkin. Eikö esim. Kajaaniin voisi suunnitella yhteisötaideteosta. Joutilaita ainakin olisi tarpeeksi sitä tekemään. Siitähän voisi tulla varsinainen turistirysä.
San Francisco on beatnikkien ja heidän jälkeläistensä hippilöiden, sekä sateenkaariväen yhteinen menomesta. Ja se näkyy! Keskustan bisneskortteleissa istuu, makaa, seisoo ja hummailee sellainen sekopääjoukkoue, että eipä uskalla suuntaa kysyä. Toisekseen SF on myös Piilaakso, jossa kaikki merkittävimmät nykykeksinnöt on tehty. Ja tehdään. Timantteja syntyy ainoastaan paineessa.
Naama paloi, van onpa tuossa tilaa mistä palaakin! Huomenna mahetaan lähteä mehtäpalstoja kahtelemmaan...
Baanalla
Tähtien tallailu Walk Of Famella saa riittää. Jeepin nokka kohti Hwy 101 ja baanalle. Tankkauksen yhteydessä liiviin tarttuu 200 vitamiinipilleriä hintaan 4,8 euroa. Cheap! Pimeä tulee Kaliforniassa tavattoman aikaisin, jo klo viiden aikaan joten on aika alkaa hakemaan yöpuuta. Typerä navigaattori hakee majoituspaikkoja pääosin takaapäin, joten eihän siitä mitään apua nyt ole. Täälläpäin ei valaista teitä, jokaisellahan on valot omassa autossan, joten suunnistaminen on astetta hankalampaa. Onneksi on kaksi navigaattoria, jotka molemmat näyttää eri suuntaan. Toiselle ei uskalla valittaa hänen suunnistustaitojaan...
Onneksi valokyltti "Madonna Inn" pelastaa. Ylihinnoitettu, sokerikuorutettu ja po. perhejuhliin ja nuorillepareille tarkoitettu, mutta aika tyylikäs (jos tykkää pinkistä:) majoitusliike saa kelvata. Aamulla tähystely terassilta paljastaa Kalifornian maiseman kauneuden ja kirkaana loistava aurinko palauttavat mieleen miksi tänne tulikaan lähdettyä. Ollaan San Luis Obispossa, paikassa, josta alkaa elämys.
Se elämys on Pasific Coast Highway number one. Useampi sata kilometriä Tyynenmeren rannalla ja vuoristossa mutkittelevaa tietä, maailman kaunein rantatie, sanovat. Ensimmäinen pysähdys tulee kuitenkin melko pian; Herra Hearstin linna kääntää suunnan sinne. William Randolph Hearst kyllästyi nimittäin telttailuun ranchillaan (250 000ha) ja pyysi luvan tehdä telttapaikalleen jotain pientä. Ja jotan pientähän sitä syntyy, kun rahaa on rajattomasti ja sitä muutamia kymmeniä vuosia oikein panee menemään (hearstcastle.org). Opaskin on mainio juttuveikko, joten ei tule aika pitkäksi.
Ykkösellä pitää pysähtyä usein. Meren tyrskyt, mahtavat vuoret ja rannalla downsiftaavat merileijonat ovat silmänruokana. Tyrskyissä taistelevat myös lukuisat lainelaitailijat. On lauantai ja koko kalifornian populaatio (n. 38 milj.) on lähtenyt luontoon. Ilmakaan ei ole kehno, aurinko paistaa ja pariakymmentä hipova lämpötila helliin ikääntyvää ruppia. Kaliforniaa parempaa asuinpaikkaa on vaikea kuvitella. Jos on vakaat tulot...
HWY 1 menee nopeasti vaikka mutkissa monasti omat perävalot näkyvät. Muistelen samalla aiempaa matkaani tänne. Silloin mentiin harrikalla ja toiseen suuntaan, joka muuten on se parempi suunta, pohjoisesta etelään siis. Sai raskasta pyörää väntää mutkasta mutkaan, mutta hauskaa oli.
Carmel. Erikoinen pikkukaupunki, rikkaita ihmisiä, kalliita tuotteita, eikä parkkipaikkaa, kaikki varattu. Kunnanjohtajana aikoinaan herra Clint Eastwood, eipä nähty Kimmoa nyt..
Oli kuitenkin vielä yksi parkkipaikka, kaksi tuntia. Miten ne muuten valvoo tuota pyäsköintiaikaa, kun ei ole kiekkoja? Elektronisesti, lukee kilvessä. Täh? Meatloaf -sandwich Carmelissa naamaan ja nokka kohti San Franciscoa.
Tankkaus onnistuu ja matka jatkuu. Tunnelma tihenee, kun lähestymme San Franciscoa, moottoritie on kuuma; kuusiskaistainen, mutta silti meille kaikille riittämätön, vaikka on jo lauantai-iltapäivä pitkällä.
Trivago (www.trivago.fi) osoitti edullisimmaksi ja sopivimmaksi majapaikaksi esikaupungin Hiltonin(!). Tänne päästään ja pari päivää San Francisocossa voi alkaa...
Ps. Lempo, kun tästä iPadista ei saa kuvan kuvaa tähän blogiin, vaikka ollaan Piilaaksossa, laitteen syntysijoilla....
Onneksi valokyltti "Madonna Inn" pelastaa. Ylihinnoitettu, sokerikuorutettu ja po. perhejuhliin ja nuorillepareille tarkoitettu, mutta aika tyylikäs (jos tykkää pinkistä:) majoitusliike saa kelvata. Aamulla tähystely terassilta paljastaa Kalifornian maiseman kauneuden ja kirkaana loistava aurinko palauttavat mieleen miksi tänne tulikaan lähdettyä. Ollaan San Luis Obispossa, paikassa, josta alkaa elämys.
Se elämys on Pasific Coast Highway number one. Useampi sata kilometriä Tyynenmeren rannalla ja vuoristossa mutkittelevaa tietä, maailman kaunein rantatie, sanovat. Ensimmäinen pysähdys tulee kuitenkin melko pian; Herra Hearstin linna kääntää suunnan sinne. William Randolph Hearst kyllästyi nimittäin telttailuun ranchillaan (250 000ha) ja pyysi luvan tehdä telttapaikalleen jotain pientä. Ja jotan pientähän sitä syntyy, kun rahaa on rajattomasti ja sitä muutamia kymmeniä vuosia oikein panee menemään (hearstcastle.org). Opaskin on mainio juttuveikko, joten ei tule aika pitkäksi.
Ykkösellä pitää pysähtyä usein. Meren tyrskyt, mahtavat vuoret ja rannalla downsiftaavat merileijonat ovat silmänruokana. Tyrskyissä taistelevat myös lukuisat lainelaitailijat. On lauantai ja koko kalifornian populaatio (n. 38 milj.) on lähtenyt luontoon. Ilmakaan ei ole kehno, aurinko paistaa ja pariakymmentä hipova lämpötila helliin ikääntyvää ruppia. Kaliforniaa parempaa asuinpaikkaa on vaikea kuvitella. Jos on vakaat tulot...
HWY 1 menee nopeasti vaikka mutkissa monasti omat perävalot näkyvät. Muistelen samalla aiempaa matkaani tänne. Silloin mentiin harrikalla ja toiseen suuntaan, joka muuten on se parempi suunta, pohjoisesta etelään siis. Sai raskasta pyörää väntää mutkasta mutkaan, mutta hauskaa oli.
Carmel. Erikoinen pikkukaupunki, rikkaita ihmisiä, kalliita tuotteita, eikä parkkipaikkaa, kaikki varattu. Kunnanjohtajana aikoinaan herra Clint Eastwood, eipä nähty Kimmoa nyt..
Oli kuitenkin vielä yksi parkkipaikka, kaksi tuntia. Miten ne muuten valvoo tuota pyäsköintiaikaa, kun ei ole kiekkoja? Elektronisesti, lukee kilvessä. Täh? Meatloaf -sandwich Carmelissa naamaan ja nokka kohti San Franciscoa.
Tankkaus onnistuu ja matka jatkuu. Tunnelma tihenee, kun lähestymme San Franciscoa, moottoritie on kuuma; kuusiskaistainen, mutta silti meille kaikille riittämätön, vaikka on jo lauantai-iltapäivä pitkällä.
Trivago (www.trivago.fi) osoitti edullisimmaksi ja sopivimmaksi majapaikaksi esikaupungin Hiltonin(!). Tänne päästään ja pari päivää San Francisocossa voi alkaa...
Ps. Lempo, kun tästä iPadista ei saa kuvan kuvaa tähän blogiin, vaikka ollaan Piilaaksossa, laitteen syntysijoilla....
perjantai 14. marraskuuta 2014
Kesävaara
LA on valtavan laaja kaupunki, joka koostuu lukuisista pienemmistä kaupungeista. Vaikka koko paketti sijaitsee vuorien rajaamassa kattilassa, ovat välimatkat pitkähköjä. Ja hitaita; matka Hollywoodista Santa Monicaan on n. 12 mailia. Eilen aaamulla siihen tuhraantui 1,5 tuntia, vaikka reitti kulki po. moottoriteitä pitkin! Miettikääpä sitä! Kajaanista Kontiomälle 1,5 tuntia! Oliko muuten tänä aamuna uudella sillalla "ruuhkaa"?
Matkan varrella kukkkuloilla nokkii maanalaisia öljyvaroja lukuisia öljypumppuja. Jostain syystä tuli mieleen Talvivaara. Sielläkin yritettiin rikastua kaivamalla maan aarteita esille. Tapasin Pekka Perän ensimmäisen koeliuotuskasan päällä vuonna kivi ja kirves. Muistaakseni ainoa rakennelma, joka tuolloin oli pystyssä, oli tilapäinen näkötorni, josta PP esitteli silmänkantamattomiin hakattua aukiota. "Yksinkertaisen miehen yksinkertaista hommaa", totesi Perä liuotusmenetelmästä. "Ihan sama, kun kompostia pitäisi."
Jo tuolloin kansa oli jakautunut tiukasti fifti-siksti. Osa vastusti kaivosta raivoisasti, osa näki nikkelissä Kalifornian öljyn ja kullan veroisen tulevaisuuden näkymän. Ensimmäiset sanoivat, että osakkeita ei kannata ostaa, homma menee nurin. Oikeassa olivat ja nyt taitaa olla tilanne se, että kohta hekin ovat TV:n osakkaita niinkuin kaikki me muutkin veronmaksajat. Kaliforniaan rynnättiin öljyn ja kullan perässä hevosilla, aaseilla, muuleilla ja jopa härillä. Tämä onnistui, porukkaa on nyt niinkuin Pielaveden kirkossa, jossa pappikin saarnasi aikoinaan polvillaan. Luulisi, että jos Talvivaaran homma oikeasti toimisi, haaskalla ravaisi nyt ainakin kiinalaisia, kanadalaisia ja etenkin venäläisiä vuori-inssejä Suurten voittojen toivossa. Mutta onko vieläkään näkynyt?
Elävä kuva toi ja tuo lisää porukkaa aurinkoiseen osavaltioon. Käynti Universal Studioilla on unohtumaton! Olisikohan studioista apua Talvivaaran ongelmiin? Näimme miten vedet jakautuvat kahtia, että lammen poikki voi ajaa autolla! Tai miten tulva syöksyy (hallitusti!) meksikolaiseen kylään ja samalla automme viereen. Käypäsiä temppuja myös TV:ssa?
Heikonnäköinen silta huojuu ja rutisee junamme alla.
5D-elokuvassa King Kong ja Jurassic Parkin hahmot hyökkäävät vaunumme kimppuun siihen malliin, että alkaa jo nitrot olla tarpeen. Lopulta putoamme rotkoon. Selviämme, mutta seuraavassa etapissa hyökkääkin oikea Tappajahai!
Samannimiseen elokuvaan perustuva Waterworld stunt-show tarjoaa sellaisen elämyksen, että ei paremmasta väliä. Pommit paukkuvat, taistelllaan ja ammutaan. Räjähdyksiä, tulta ja erilaisia laitteita ihan nokan alla. Ei onnistu edes Duudsoneilta. Lopulta kokonainen lentokone lentää pikku lammikkoon ja pysähtyy etummaisten katsojien jalkojen juureen.
Matelu Walk of Famea pitkin päättää päivän.
-Hello Sir, oliko mukava päivä Sir, kysyy hotellin Parking Manger, joka on tänäänkin jo kolmattatoista tuntia pienen yrityksensä (avainkaappi, tuoli ja aurinkovarjo, ei kiinteistökuluja) tiskin takana.
Sir! Huomenna on taas tipin paikka. Sitten mennäänkin pohjoiseen.
torstai 13. marraskuuta 2014
Palvelua
Kirjoittelin aiemmin itsepalvelun kirouksista. Aikaero herätti paikallista aikaa klo kolme, joten aihetta voi nyt päivittää.
Amerikan maassa itsepalvelusta ei ole tietoakaan. Joka paikkaan löytyy työntekijä tai useampi palvelemaan asiakkaita. Lentokentällä avuliaita aatuja istuu siellä täällä. Shuttle vie autovuokraamoon. Autovuokraamossa on ainakin kymmenen työntekijää tiskin takana ja muutama pihalla. Vuokrasopimuksen tekemisen jälkeen voi kentältä valita valikoimasta haluamansa auton, avaimet on jo sisällä ja eikun ajelemaan. Kaikki sujuu kuin rasvattu. (Jopa maahantulomudollisudet oli tällä kertaa viilattu huippukuntoon)
Hotellissa autoa ei tarvitse parkkeerata itse. Sen tekee parkkipaikan valvoja, Jeep Patriot häviää maan umeniin ja tilalle annetaan pelkkä paperilappu! (15 dollaria yö, n. 12 euroa). Kun tarvitset ajokkiasi, sama veikkonen hakee sen oven eteen. Tippiä pitää muistaa antaa!
Piipahdus hollywoodilaisessa marketissa; Työntekijöitä on enemmän kuin asiakkaita. Keski-ikäisiä miehiä on paljon työntekijöiden joukossa kasaamassa tavaraa hyllyihin, joissa ei koloja näykään! Ensimmäinen vastaantuleva kysyy kohteliaasti voisiko auttaa tavaroiden keräämisessä. Thank You sir, but jospa tästä selvittäisiin, itse itseään palvelemaan tottuneet. Hevi-osastolla hedelmistä ja vihanneksista on rakennettu taidokkaita pyramideja ja porkkanat on ristiin-rastiin menetelmällä kasattu oikein komeaan kuutioon. Kassalla avustaja pakkaa tavarat saman tien kasseihin.
Ihmettelen miten meillä ei Suomessa ole varaa maksaa palkkaa työntekijöille, mutta on varaa makuuttaa aikuisia koulutettuja ihmisiä kotona! No kyllähän minäkin sen verran ymmärrän, että ei mahda suomalainen liikahtaa täkäläisellä n. neljän taalan minimituntipalkalla. Se vastaa n. 3,2 euroa!
Tässä maassa taitaa olla pakko ottaa työtä vastaan. Vaihtoehtona lienee kerjääminen ja öiden viettäminen tuossa Tyynenmeren rannalla. Sekin toki onnistuu; paita kastui eilisellä kauppareissulla, lämmintä oli mukavat reilut parikymmentä astetta ja Hollywoodin aikanaan perustanut taivaallinen kuvausvalo antoi armonsa loistaa.
Äkkiä sitä kesään näköjään tottuu...
Amerikan maassa itsepalvelusta ei ole tietoakaan. Joka paikkaan löytyy työntekijä tai useampi palvelemaan asiakkaita. Lentokentällä avuliaita aatuja istuu siellä täällä. Shuttle vie autovuokraamoon. Autovuokraamossa on ainakin kymmenen työntekijää tiskin takana ja muutama pihalla. Vuokrasopimuksen tekemisen jälkeen voi kentältä valita valikoimasta haluamansa auton, avaimet on jo sisällä ja eikun ajelemaan. Kaikki sujuu kuin rasvattu. (Jopa maahantulomudollisudet oli tällä kertaa viilattu huippukuntoon)
Hotellissa autoa ei tarvitse parkkeerata itse. Sen tekee parkkipaikan valvoja, Jeep Patriot häviää maan umeniin ja tilalle annetaan pelkkä paperilappu! (15 dollaria yö, n. 12 euroa). Kun tarvitset ajokkiasi, sama veikkonen hakee sen oven eteen. Tippiä pitää muistaa antaa!
Piipahdus hollywoodilaisessa marketissa; Työntekijöitä on enemmän kuin asiakkaita. Keski-ikäisiä miehiä on paljon työntekijöiden joukossa kasaamassa tavaraa hyllyihin, joissa ei koloja näykään! Ensimmäinen vastaantuleva kysyy kohteliaasti voisiko auttaa tavaroiden keräämisessä. Thank You sir, but jospa tästä selvittäisiin, itse itseään palvelemaan tottuneet. Hevi-osastolla hedelmistä ja vihanneksista on rakennettu taidokkaita pyramideja ja porkkanat on ristiin-rastiin menetelmällä kasattu oikein komeaan kuutioon. Kassalla avustaja pakkaa tavarat saman tien kasseihin.
Ihmettelen miten meillä ei Suomessa ole varaa maksaa palkkaa työntekijöille, mutta on varaa makuuttaa aikuisia koulutettuja ihmisiä kotona! No kyllähän minäkin sen verran ymmärrän, että ei mahda suomalainen liikahtaa täkäläisellä n. neljän taalan minimituntipalkalla. Se vastaa n. 3,2 euroa!
Tässä maassa taitaa olla pakko ottaa työtä vastaan. Vaihtoehtona lienee kerjääminen ja öiden viettäminen tuossa Tyynenmeren rannalla. Sekin toki onnistuu; paita kastui eilisellä kauppareissulla, lämmintä oli mukavat reilut parikymmentä astetta ja Hollywoodin aikanaan perustanut taivaallinen kuvausvalo antoi armonsa loistaa.
Äkkiä sitä kesään näköjään tottuu...
tiistai 11. marraskuuta 2014
Hei me lennetään!
Varhainen herätys lentokenttähotellissa ja eikun buukkautumaan. Hollantilaisen lentoyhtiön uusi käytäntö on kuitenkin, että asiakas ohjataan automaatille palvelemään itse itseään. Siellä sitä sitten ollaan muiden kanssa buukkautumassa lennolle ihan omin voimin. Monelle tämä näyttää olevan ylivoimaista, eikä asiaa auta yhtään se, että tutuin automaatista valittava kieli on englanti.
Lopputuloksena saadaan liput kouraan ja sitten pääseekin jonottamaan tiskille!! Siis kuitenkin jonotetaan vielä sinne minne alun perinkin olisi voinut mennä asiansa hoitamaan. Mikä tässä on ideana? No, tietenkin se, että vähin erin nuo tiskit voi lakkauttaa ja pistää asiakkaat hoitelemaan koko buukkausruljanssin itse. Näinhän jo monet toki tekevätkin.
Itse odotan itsepalvelun kehittymistä siihen tasoon, että pääsen itse lentämään itseni eri puolille maailmaa! Se vasta on poikaa! "Kapteeni Niemi miehistöineen toivottaa teidät tervetulleiksi tälle lennolle..." Perämiehenä minulla olisi tietenkin se maailman ahkerin perämies, Hans Besättning. Jokaisella lennolla kun kuulutetaan: "Kapten sejase och Hans Besättning önskar er trevlig resa!"
Kohta sitä istutaan pitkään koneessa. Eri rivillä emännän kanssa. Kyllä itsepalvelu on poekoa!
Lopputuloksena saadaan liput kouraan ja sitten pääseekin jonottamaan tiskille!! Siis kuitenkin jonotetaan vielä sinne minne alun perinkin olisi voinut mennä asiansa hoitamaan. Mikä tässä on ideana? No, tietenkin se, että vähin erin nuo tiskit voi lakkauttaa ja pistää asiakkaat hoitelemaan koko buukkausruljanssin itse. Näinhän jo monet toki tekevätkin.
Itse odotan itsepalvelun kehittymistä siihen tasoon, että pääsen itse lentämään itseni eri puolille maailmaa! Se vasta on poikaa! "Kapteeni Niemi miehistöineen toivottaa teidät tervetulleiksi tälle lennolle..." Perämiehenä minulla olisi tietenkin se maailman ahkerin perämies, Hans Besättning. Jokaisella lennolla kun kuulutetaan: "Kapten sejase och Hans Besättning önskar er trevlig resa!"
Kohta sitä istutaan pitkään koneessa. Eri rivillä emännän kanssa. Kyllä itsepalvelu on poekoa!
maanantai 10. marraskuuta 2014
Ablatiivi
Ablatiivi herätti jo klo 4.22. Tytär nimittäin soitti eilen ja kyseli paikallissijoista. Opiskeluprojekti kuulemma vaatii pienen tutkimuksen, jossa kysellään ihmisten äidinkielen tuntemusta.
Ensin kysyttiin ammattia. Rehtori vai eläkeläinen? Visainen kysymys heti alkuun. Sitten piti muistella pidinkö suomen kielen opiskelusta koulussa. No en tosiaan! Miten voi 13-vuotias pitää sellaisesta, missä ehtolainen joutuu kuumana kesäpäivänä ähräilemään lauseenjäsennystä konseptiarkille samaan aikaan, kun kaikki kesän riemut odottavat pihalla. Mummoparka vielä joutui kasvistoakin täydentämään avuksi, kun koetti saattaa tyttärenpoikaa opintiellä eteenpäin. Ei siinä mieli mettä keitä! [Tämä kaikki siis tapahtui kivikaudella -vuonna 1967]
Muistatko paikallissijoja? Adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Inessiivi, elatiivi, illatiivi? Illatiivi! Ei helevetti, onkohan sitä olemassakaan? Muistan, mutta en ymmärrä mitä järkeä nuissa on? Mitä järkeä on tuollaista opiskella, kun niitä ei koskaan ole tarvinnut yhtään mihinkään? On luettu vieraat kielet ja muut vermeet, mutta koskaan ei ole ablatiivi kävellyt eteen.
Tytär lohdutti, että ei se haittaa. Ei niitä kukaan taida muistaa. Itsekään, vaikka on vasta opettajan opinnot suorittanut ja isäänsä paremmin kiinnostunut äidinkielestään.
No, eipä se kait onneksi edes ablatiivi ollut, joka herätti. Saattoihan se olla tänään alkava ameriikan matka, joka vie unia mennessään. Marraskuun vesisade oikein pauhaa tuossa peltikatolla. Kaliforniassa näyttää olevan 25...30 lämmintä ja aurinkoista.
Joutaapa tuota...
Ensin kysyttiin ammattia. Rehtori vai eläkeläinen? Visainen kysymys heti alkuun. Sitten piti muistella pidinkö suomen kielen opiskelusta koulussa. No en tosiaan! Miten voi 13-vuotias pitää sellaisesta, missä ehtolainen joutuu kuumana kesäpäivänä ähräilemään lauseenjäsennystä konseptiarkille samaan aikaan, kun kaikki kesän riemut odottavat pihalla. Mummoparka vielä joutui kasvistoakin täydentämään avuksi, kun koetti saattaa tyttärenpoikaa opintiellä eteenpäin. Ei siinä mieli mettä keitä! [Tämä kaikki siis tapahtui kivikaudella -vuonna 1967]
Muistatko paikallissijoja? Adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Inessiivi, elatiivi, illatiivi? Illatiivi! Ei helevetti, onkohan sitä olemassakaan? Muistan, mutta en ymmärrä mitä järkeä nuissa on? Mitä järkeä on tuollaista opiskella, kun niitä ei koskaan ole tarvinnut yhtään mihinkään? On luettu vieraat kielet ja muut vermeet, mutta koskaan ei ole ablatiivi kävellyt eteen.
Tytär lohdutti, että ei se haittaa. Ei niitä kukaan taida muistaa. Itsekään, vaikka on vasta opettajan opinnot suorittanut ja isäänsä paremmin kiinnostunut äidinkielestään.
No, eipä se kait onneksi edes ablatiivi ollut, joka herätti. Saattoihan se olla tänään alkava ameriikan matka, joka vie unia mennessään. Marraskuun vesisade oikein pauhaa tuossa peltikatolla. Kaliforniassa näyttää olevan 25...30 lämmintä ja aurinkoista.
Joutaapa tuota...
Ps. Ablatiivi eli ulkoeronto eli ulkoinen erosija on sijamuoto, joka perusmerkityksessään ilmaisee liikettä pois joltain pinnalta tai jonkin luota: tuolilta, seinältä, talolta.Ablatiivi on yksi suomen kielen ulkopaikallissijoista adessiivin eli ulkoisen olosijan sekä allatiivin eli ulkoisen tulosijan ohella. Sen vastine sisäpaikallissijojen ryhmässä on sisäinen erosija eli elatiivi. Joissain suomenmurteissa esiintyy myös niin sanottu yleinen erosija eli eksessiivi.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Hengenvaarallista työtä!
Aktiivisuusranneke kerää käyttäjänsä liikkeistä dataa, joka kuvaa käyttäjän aktiivisuutta päivän aikana. Laitteesen tallettuvat niin kulutetut kalorit, askeleet kuin aktiivisuuden astekin. Jossain vaiheessa tiedot voi purkaa titeokoneelle ao. ohjelmaan (flow.polar.com), jolloin saa tarkemman kuvauksen aktiivisuudesta, sen riittävyydestä ja mm. unen laadusta. Aivan mainio laite, joka kulkee mukana huomaamatta, mutta antaa tuiki tarpeellista tietoa silloin kun sitä haluaa.
Tämän laitteen tärkein opetus minulle on ollut miten vaarallista virkamiehen ja nimenomaan toimistossa työskentelevän virkamiehen arki on. Jos tavoitetaso on 10 000 askelta päivässä, jää toimistotyöläisen päivän saldo kauas jälkeen, n. 5000 askeleeseen. Tämä toki sillä edellytyksellä, että jatkaa 'työpäivää' sohvalla telkkarin ääressä maaten taikka istuen. Kaloreita ei kulu paria tonnia enempää. Tämähän on pitemmän päälle selvä työturvallisuusriski!
Raivaussahan rääkkääminen metsäpalstalla toi 18 000 askelta ja kaloreitakin paloi 1000 enemmän. Samoin toissapäivän lumityöt muine askareineen.
Joihtopäätös: Jatkuva toimistotyö, vuosikausia ja -kymmeniä tappaa varmasti liikunnan puutteeseen. Siihen ei muutama satunnainen portaannousu vaikuta yhtään mitään. Virkamiehen ei auta muu, kun nostaa pylly pois tyynyltä ja potaltaa pihalle!
Joutilaalla on sama uhka, joutilaisuus vie näköjään hautaan. Joutilaalla on kuitenkin etu puolellaan; Aikaa kuntoiluun on vähintäänkin riittävästi ja sen voi suorittaa itselleen mielusimpaan aikaan. Allepainetulla se tarkoittaa päiväsaikaa, illalla kun alkaa niin peijakkaasti jo letasta... Samoin tilaisuuksia aktiivisuuteen avautuu tietenkin useammin kuin 'työn orjalla.'
No, nahkurin orsillehan sitä kaikki aikanaan päädytään, mutta tarkoitushan onkin ehkä hankkia lisää elämää vuosiin jos ei niinkään hae lisää vuosia elämään. Jokainen laillaan!
torstai 6. marraskuuta 2014
Uraputkessa
Kerran aiemmin muistan tämän talon pihalle sataneen enmmän lunta, silloin se tuli tuiskun kanssa ja hivenen alle puoli metriä ei ole kaukana totuudesta.
Päivä oli musertava 1997 syntyneen kajaanilaisen opiskelijatytön perhelle ja läheisille. Tyttö jäi junan alle lukion ja ammattiopiston välisellä ylikäytävällä. Edellinen läheltä piti -tilanne samalla paikalla vasta syyskuussa, jolloin ei onneksi henkilövahinkoja syntynyt. Nuorten tapa kulkea napit korvilla ja puhelin kourassa tuollaisessa paikassa on todella riskialtista. Sähköjuna tulee ääneti ja kovimmillaan 80 km/h nopeudella tuolle paikalle.
Myös kouluissa oppilaan kuolema on kova paikka. Omalle uralleni sattui kaksi kuolemantapausta; Ville -poika jäi traktorin alle ja toinen oppilaan kuolemantapaus oli koulussani muutama vuosi sitten. Tuollaiset asiat eivät pyyhkiydy mielestä, eivätkä tietenkään lukuisat työkaverien poismenot vuosien aikana.
Sitä niin luulee ja toivoo, että elämä olisi kesäisellä nurmella hipsuttelua, mutta kyllä monasti ihminen joutuu umpihankeen paarustamaan...
tiistai 4. marraskuuta 2014
Rotsi tuultumaan
Jep, on aika laittaa työtakki tuultumaan.
Gmail lähettää joka aamu klo viisi viestin 'Sinulla ei ole tapahtumia tänään'. Näin se on tehnyt vuosikausia, mutta nyt se jankuttaja on lopultakin oikeassa. Kaiken huipuksi kunnalta lahjaksi saatu Galaxy S5 vihelsi viestin merkiksi niinkuin höyryveturi lapsuuteni Hyrynsalmen ratapihalla.
On siis keksittävä tapahtumia. Vesikourujen puhdistaminen tarjoaa oivan päivänkulun korkeanpaikankammoiselle. Kuten yleensä, ensin on kuitenkin piipahdettava Puuilossa, tuossa kaikkien karvaperseäijien pallomeressä.
Puuilo oli keskipäivän jälkeen täynnä +50 miesväkeä, hyllyjen välissä tuumailemassa ostoksia. Suurimmalla osalla Jahti-Jakt puku päällä, minullakin JJ-fleece, jossa ei vaimon seurassa saa näyttäytyä julkisilla paikoilla. Mutta yksin saa. Liityin siis sujuvasti äijäjoukkoon*, mutta ajattelin samalla, että taisi olla tämä se loppusijoituspaikka, Puuilo, Motonet, Bauhaus (joista kaksi viimemainittua antaa oivan tekosyyn ajella Ouluun...) ja niin edelleen.
Kourut tulivat puhtaaksi, ilma oli kuitenkin niin harmaja ja raskas, että jo kolmen aikaan iltapäivällä piti pistää otsalamppu ohtaan, että näki edes kourun pohjan. Loppupäivä meni tulevan USAn matkan viisumeita ja matkavakuutuksia järjestellessä, mutta siitä tuonnempana.
*Lopuksi vielä pikku muisto koulu-uran varrelta:
Eräänä kevätjuhlapäivänä tarkkailuluokan skinit tulivat koululleni 'vierailulle'. Kehotin heitä poistumaan, mutta veen haistatuksen keralla kieltäytyivät lähtemästä.
Otin sitten kännyn kouraan ja kerroin, että soitankin heille taksin. Lisäsin vielä, että siinä taksissa on miekan kuva kyljessä.
Hetken aikaa tätä seikkaa pohdittuaan skinit päättivät kuitenkin lähteä kadulle päin. Koska minulla oli silloinkin muodikas, kevätjuhlaa varten erikseen leikattu nahkatukka, kuului poikajoukosta ytimekäs kehotus:
-Liity meihin!
...aika hyvin oivallettu, eikö?
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Eka päivä
Kekri, 1-2.11.2014Olo on niinkuin ei oloa olisikaan...Kaikki kysyvät, että miltä tuntuu? Mutta kun ei vielä tunnu miltään!
Vapauduin 12 140 kalenteripäivän jälkeen työelämän kahleista. Eka päivä valkeni kuulaana ja kirpeänä. Ei normaalia lauantaita kummempana, toki on Pyhäinpäivä, jota täällä Kainuussa kekriksikin kutsutaan. Kainuussa piiat ja rengit saivat aikoinaan kekrin aikaan koko vuoden ainoan vapaapäivänsä ja samalla oli pestuumarkkinat, joka oli mahdollisuus vaihtaa työpaikka eli taloa. Sopii minulle erinomaisesti!
Läksiäisiä on vietetty jo lokakuun alkupuolelta alkaen. Tuli samalla seuraava tyätehtävä; Pitää kuulemma mennä Suomussalmen lukion kevätjuhlaan ja 1975 kirjoittaneiden 40-vuotisjuhlaan pitämään tervetuliaispuhe! Ihmettelen eikö vuoden 1975 ylioppilaskunnassa ole todellakaan ketään muuta puheita pitämään kuin vanha kokeissa lunttaaja ja kolmivuotisen lukion reaalilinjan neljässä vuodessa suorittanut alioppilas. Mutta sitä saa mitä tilaa, jännittää jo nyt!
Ensi perjantaina on viimeiset -oman toimialani porukan järjestämät läksiäsijuhlat.
Aikalailla veti muuten hiljaiseksi, kun menin muuan viikko sitten teettämään eläkehakemusta. Huomasin, että ajelen samalle kampukselle, jossa aloitin työurani Kajaanin normaalikoulussa 1.8.1981! Ympyrä sulkeutui.
Eilen poltimme emännän kanssa nuotiot tuossa pihalla. Samalla taisi mennä tukku mennyttä (työ)elämää siinä mukana. Tänä aamuna on uusi lumi maassa. Uusi elämä saa alkaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)